Sänkykamareita ja Kauhujen komeroita

Nyt kun taas vauhtiin päästiin, kirjoitetaanpa melkein heti uusi teksti. Nyt on nimittäin yläilmoista uutisia. Ja tarkoitan siis nyt tuota meidän yläkertaa, joka on saanut uinua Ruususen unta oikeastaan ihan tähän saakka. Talvella siellä oli kylmää ja pimeää, kesäkuussa taas ummehtunutta ja hirmuisen kuuma. Eikä me silloin ehditty, kun oli se muutto.

Minulla oli kuitenkin sellainen ajatus, että olisi ihana kesän aikana saada edes osa huoneista käyttökuntoon. Meillä kun ei ole oikeaa makuuhuonetta ollut tähän asti, vaan olemme nukkuneet työhuoneissa. Ei se ole haitannut, huoneet ovat tilavat ja tavallaan on kivaa, että kaikki toiminta on yhdessä kerroksessa. Siihenhän me olemme tottuneet edellisessäkin kodissa. Meille on jopa sanottu, että eihän sitä yläkertaa tarvitse ollenkaan käyttää.

Mutta sanokaapas, mitä järkeä on ostaa talo, jossa on kaksi asuinkerrosta (tai no kolme, sauna on kellarissa) ja sitten asua vain yhtä kerrosta? Sittenhän me olisimme voineet jäädä edelliseen kotiin! No niin, mutta joka tapauksessa, nyt oli aika sopiva suunnata huomio yläkertaan, kun kerran vielä on kesä. Sitä on kyllä tänään vähän vaikea uskoa, sen verran olen palellut koko päivän. Olo on ollut vähän flunssainenkin, mutta sellaiset aikeet karkoitamme välittömästi jonnekin hus pois! Nyt ei todellakaan kerkiä!!

Työt aloitettiin päämakuuhuoneesta. Siellä, kuten useassa kohtaa yläkerrassa, on vuotava katto tehnyt hallaa seinärakenteisiin. Talosta löytyy muutamia "Kauheita kulmakaappeja ja -komeroita", kuten ne tyttären kanssa olemme nimittäneet. Makuuhuoneesta löytyy yksi, joka näkyy kyllä aika huonosti tässä kuvassa:

Harkitsin jo, että suljen vaan oven vaivihkaan, enkä käytä komeroa mihinkään, sen verran Kauhea se oli. Mutta, kun vanhat eristeet poistettiin, tarkastettiin rakenteet (olivat kastuneet juu, mutta kuivaneet hyvin, eivätkä lahoja, eikä katto enää vuoda) ja laitettiin uudet eristeet ja paperit, komero näyttää jo oikein käyttökelpoiselta. Ehkä sinne voisi laittaa jopa vaatteita? 

Vanhassa talossa on aika hassusti säilytystilaa. Varsinaisia komeroita ei ole ollenkaan, mutta yläkerrassa on eteläpäädyssä kokonainen huone, josta voisi tehdä vaikka vaatehuoneen. Tämä pieni, alle metri kertaa metri-huone on päämakuuhuoneen ainoa säilytystila. No, onneksi minulla on paikalliselta roskalavalta saatu lipasto, jonka olette nähneetkin. Siirretään se työhuoneesta sitten tänne. 

Kuvan tavarat ovat jo päätyneet paperinkeräykseen ja kirppikselle, yläkerrassa on vielä vanhaa tavaraa. Tänne eivät siis meidän omat roinamme ole vielä päätyneet :D Vaikka alhaalla tosiaan on hieman..öö.. täyttä, halusin kuitenkin pitää yläkerran mahdollisimman tyhjänä, kunnes remontti on valmis. 

Kuvassa näkyy myös toinen huomiota vaatinut kohta, joka hieman mietitytti. Kattoa on laskettu hauskasti, oletimme että maalin alta löytyisi jotain levyä. Aikaisempi kattovuoto oli saanut maalipinnan repsottamaan, joten piti tutkia, mitä alla on. 

Yllätys oli melkoinen, kun maalin ja paperin alla olikin lautakautto! Sielläkin oli jälkeä vanhoista valumista, jotka kuitenkin olivat kuivuneet. Tilanne tarkistettiin varmuuden vuoksi vielä ylävintin kautta ja kun sielläkin oli kuivaa, päädyttiin vain "kaunistushommiin". Lautakaton päälle tulee samaa helmiponttipaneelia, kuin on makuuhuoneen katossa muutenkin, tähän se vain laitetaan eri suuntaan. 

Nyt odottelemme, että paikallinen rautakauppa saa tilatut paneelit ja homma voi jatkua. Siihen asti ihastelen nyt ihanan tyhjää ja kaunista huonetta, jossa on maailman kauneimmat ikkunat <3 

Ikkunan ulkopuolella rehevä tammi tekee maisemasta runollisen. Tunnen olevani linnanrouva kamarissaan! Miten näihin edes raaskii laittaa mitään verhoja?

Olisipa mahtavaa saada selville, kuka talon on piirtänyt ja suunnitellut? Hänen on täytynyt olla melkoinen kaunosielu, kun yläkerran kummallakin pitkällä sivulla on tällaiset ikkunat! Jotta ei nyt menisi liian hempeäksi, on todettava, että ajan hammas on pureskellut ikkunoita aika tavalla. Toivoa sopii, että kyse olisi vain pinnasta ja että vanha ydinpuu olisi vielä kunnossa, mutta..

Käytännöllisenä naisena minun pääni on tällä hetkellä keskittynyt ei suinkaan ikkunoiden remontoimissuunnitelmaan, vaan siihen paljon tärkeämpään: minkä väriseksi makuuhuoneen pinnat maalataan ja millainen sänky sinne hankitaan? Laittaisinko sänkykatoksen, vai kerääkö se hirveästi pölyä? Olen melko varma, että haluan lattiasta viininpunaisen. Mies hieman nikotteli, mutta myönsi, että aika usein on ihastunut valmiiseen tulokseen, vaikka suunnitelmani on aluksi tuntunut oudolta. Keittiön turkoosi pöytäkin on kuulemma tosi hieno :) Kuvassa näkyvän lautaseinän meinasin alun perin jättää noin, mutta eihän se nyt sovi näin hienoon huoneeseen! Siispä se pitäisi maalta. Tai tapetoida? Nykyiset babynsiniset seinätkään eivät ole kyllä minun juttuni, mitä niille? Ja mikä sopii punaiseen lattiaan? Joku ihana tapetti? Väriä pitää ja saa olla, mutta ei niin että yöunet menevät. Haluan tästä ihanan lämpimän ja pesämäisen huoneen. Tunnen muuten nyt jo, että tästä tulee yksi lempihuoneistani talossa <3 

Paneeleita odotellessa siirryttiin toiseen Kauheaan komeroon - vai pitäisikö sanoa Kauhujen komeroon:

Itse asiassa tässä kohtaa entinen komeron seinä ei edes näytä kovin kauhealta, kun siitä on jo heitelty ikkunasta ulos täysin lahoa lankkua ja lautaa ja poistettu säkkikaupalla vanhaa eristettä. Yksi kattotuoli menee uusiksi, ja aika monta metriä lautaa on vaihdettava. Väittäisin, että tämä on talomme pahin ongelmakohta, tai ainakin tiedossa ja näkyvissä oleva. Onneksi se on nyt työn alla ja tästäkin huoneesta ehkä joskus saadaan käyttökelpoinen. Alun perin tarkoitus oli tehdä tänne (siis huoneeseen, ei itse komeroon) tyttären äänitysstudio. Musiikki on kuitenkin jäänyt nyt taka-alalle, joten ehkä sitten jotain muuta. 

Itse asiassa on osittain aika haikeaa rempata tätä taloa tietäen, että tytär on jo lentämässä vähitellen pesästä, eikä tämä koti ole hänelle enää se paikka, mihin hän rakentaa tulevaisuuttaan. Hetkittäin näiden huoneiden korjaaminen tuntuu jopa turhalta - mitä jos niitä ei käytäkään kukaan? 

Silti haluan ne laittaa kuntoon, koska eihän tällaisten juttujen korjaamatta jättäminen ole edes terveellistä, saatikka sitten kivan näköistä. Joten eteenpäin.

Olemme asuneet Iso-Silkkilässä nyt seitsemän kuukautta. Tämä on ollut varsin onnellista aikaa - hassua kyllä - maailmanlaajuisesta pandemiasta huolimatta. Kaikki on toiminut hyvin ja olemme saaneet nauttia toimivista mukavuuksista. Jossain takaraivossa on kuitenkin ollut pieni ääni, joka on varoitellut: "odotas vaan, kyllä jotain kohta hajoaa". No, mitään ei ole varsinaisesti hajonnut, mutta nyt meillä on pieni viemäriongelma. Keittiön viemäri vetää huonosti. Rassilla päästiin reilut kolme metriä putkea alas, kunnes tuli täyspysäys. Nyt sulattelen tietoa, mietin seuraavaa siirtoa ja yritän olla panikoimatta ja ajattelematta, että tämä tietää koko viemäriputkiston uusimista. Realistisesti ajatellen sekin toki voisi tulla tämän ikäisessä talossa eteen, mutta toivotaan että ei vielä. Olen jo vähän oppinut, että etukäteen ei kannata murehtia, koska pahimmat pelot eivät aina toteudukaan. Ja silloin menisi hyvät huolet ihan hukkaan ;) 

Toinen haaste on viemärin puutteellinen ilmanvaihto, joka aiheuttaa hajuhaittoja, varsinkin siellä yläkerrassa. Tällaiset asiat ovat minulle täyttä hepreaa, mutta toivotaan että pian saadaan avuksi ammattilainen, jolta se heprea ja vaikka kreikkakin tarvittaessa taittuu. Minun tärkein roolini taitaa olla a) olla murehtimatta ja b) yrittää tehdä reippaasti töitä, että on millä sitten maksaa siitä hepreantaidosta. 

Välillä pitää kuitenkin muistaa huilata. Chiqi näyttää minulle ja teillekin mallia:

Mukavaa viikonloppua!

Projekti Pöytä ja muita kuulumisia

Miten kummassa tämä teksti aloitetaan ilman kliseisiä "kylläpä taas on aikaa kulunut viime tekstistä" ja "kyllä täällä vielä hengissä ollaan" jne..No ei kai mitenkään. Aikaa on todellakin vierähtänyt viime postauksesta. Menneet kuukaudet ovat olleet hirmuisen kiireisiä, siitä huolimatta - tai ehkä juuri sen takia - että korona on pitänyt meidät visusti kotona. Jopa työt ovat osittain sujuneet etänä, mikä minusta on ollut oikein mieluisaa. Olen todennut olevani todellakin aikamoinen kotihiiri, ehkä jopa lievään erakoitumiseen asti. Mutta mikäs sen mukavampaa, kuin saada tutustua uuteen kotiinsa ihan rauhassa, ajan kanssa.

Tai no rauhassa ja rauhassa..Nyt kävi nimittäin niin, että saimme vihdoinkin aivan ihanat vuokralaiset meidän edelliseen kotiin! Jos kaikki menee kuten toivomme ja on suunniteltu, heistä tulee myös talon pysyviä asukkaita. Tämä oli ihan mahtavaa ja iso kivi putosi sydämeltäni, kun talo ei enää seiso tyhjillään. Ainoa vaan, että kun vuokrasopimus oli tehty, tuli meille hoppu saada talo vihdoinkin tyhjäksi.

Eihän meillä ole ollut kuin parisen vuotta tässä nyt aikaa tyhjentää, joten ymmärtäähän sen, ettei olla onnistuttu. Vai miten se nyt oli? Joka tapauksessa, kovimmilla kesäkuun helteillä me sitten tyhjennettiin. Ja tyhjennettiin. Ja tyhjennettiin. Onneksi saatiin apua muun muassa kahdenkymmenen vuoden vinttijemmojen alas saamiseen (suurin osa meni kaatopaikalle. Kaikkea sitä ihminen säästääkin). Kun päivää ennen h-hetkeä lopultakin painoin oven kiinni ja laahasin imurin ja moppiämpärin vielä täpötäyteen autoon, tunsin vain ja ainoastaan valtavaa helpotusta. Etukäteen ajattelin, että koska ei missään vaiheessa ole tuntunut kovin haikealta, mahtaako se iskeä sitten, kun ihan oikeasti lähdemme lopullisesti talosta? Mutta ei. Luultavasti rankka muutto laannutti tunteet ja olo oli vain tyytyväinen, kun se oli ohi. Vielä on miehelläni Pelle Pelottomalla hieman tyhjennettävää verstaassaan, mutta minun ei enää paikalle tarvitse mennä. Sen sijaan hommaa riittää oikein mukavasti täällä toisessa päässä:

Iso aulamme on myös aivan täynnä pussukoita ja laatikoita..Sanon vaan että ONNEKSI meillä on omassa pihapiirissä kirppis, jonne olen kantanut tästäkin kasasta aika paljon tavaraa. Mitään roskaa emme silti tänne tuoneet vanhasta kodista, mutta kun ei tuo minimalismi ole oikein meidän juttu, niin..Mutta nyt menossa on kyllä karsinta aika kovalla kädellä. En halua säästää mitään turhaa!! Haaveilen oikein siitä hetkestä, kun kaikkialla on kunnon järjestys ja tilaa liikkua ja hengittää. Sitä kohti siis, sinnikkäästi, vaikka yhden laatikon taktiikalla, jos ei muuta jaksa. Kun samalla pitää tehdä töitä ja remonttia, hoitaa huushollia ja perhettä ja koiraa jne..Mutta kyllä tästä selvitään. Ja on aika kivaa saada kerrankin asiat kunnolla järjestykseen. Mutta ei hätää, taidetaan me aika maksimalisteja olla tämän jälkeekin ;) 

Kesä on ollut aika ihana, vaikka kova helle otti päälle ja sitten satoi niin, että räpylät alkoivat jo häämöttää jalkojen tilalla. Ollaan silti nautittu pihan tarjoamasta näytelmästä kukkineet ja puineen. Lavapuutarhassa kasvaa sipulia, papuja, salaattia, vähän kukkia ja paljon perunoita:

Vähän on kaukaa eli rappusilta otettu kuva, mutta eturivin laatikot ovat siis täynnä Annabellaa, meidän ehdotonta suosikkiperunaa. Ne ovat niin hyviä, oikein sulavat suussa <3

Lavassa multa on niin kuohkeaa, ettei näitä tarvitse edes pahemmin pestä. Pyöräyttää vaan kerran ämpärissä. Nami! 

Mies rakensi meille myös viihtyisän terassin ja avoimen kasvihuoneen yhdistelmän. Siellä kasvaa nyt tomaatteja ja muutama kasvihuonekurkku. Viime vuonna ostamani rautasänky pääsi myös paikoilleen, päiväpediksi. Se on ollut jo ahkerassa käytössä. Mies kun nauroi, että edellisen kodin terassin pedillä hän ei minua nähnyt kuin ehkä kerran ja itsekin päätyi sille huilaamaan vasta muuton yhteydessä, kun sisällä ei ollut enää mitään, millä istua :D Päätin siis, että nyt peti ei saa jäädä turhakkeeksi, vaan aikaa on löydettävä pötköttelylle. Se onkin ollut hyvin rentouttavaa. Ainoa huono puoli on, ettei sängystä meinaa päästä ylös, kun sinne on kerran kupsahtanut :D 

(Sängyn päällä oleva täkki on kyllä jo vaihtunut, kun minun ihana insta-ystäväni ihastui siihen, niin että täkki vaihtaa kohta kotia ;) )

Pedillä voi kokea myös ihanan tuoksunautinnon, juuri nyt kukkii nimittäin meidän valtavan kokoinen metsälehmuksemme! Se on minusta jotenkin niin ihmeellistä, en edes tiennyt että lehmuksella on niin uskomattoman ihanan tuoksuiset kukkaset! Tuoksu on kuin kielo, jossa on häivähdys sitrusta joukossa. Voi kun sen tuoksun voisi sulkea pulloon ja haistella pitkin talvea!

Mutta sitten siihen pöytään. Ehkä muistatte, että vuosi sitten käsittelin meidän keittiön pöydän Osmocolor-öljyvahalla. Pinta alkoi nyt olla jo vähän kulunut ja piti päättää, laitanko uuden vahakerroksen, vai teenkö jotain ihan muuta. Lähtökohta oli siis tämä:

Nätti tämäkin oli, mutta vahattu pinta imi iloisesti esimerkiksi punaviinitahrat ja kuten näkyy, ruosteisen kukkapurkin jälkikin jämähti kiinni, eikä lähtenyt irti edes hiomalla. 

Päätin kokeilla jotain uutta - kalkkimaalia! Siispä tilaamaan Dixie Belle-merkkistä, tässä viehätti maalissa mukana oleva vaha. Ihanat värit löytyivät ja sutiminen sujui mukavasti. Tosin säästäminen sudissa oli virhe - pensselistä lähti karvoja pienen oravan verran ja irronneita karvoja sai pyyhkiä pöydästä jatkuvalla syötöllä. Kannattaa siis satsata kunnon välineisiin! Muistin nähneeni aiemmin tutorial-videon, missä näytettiin, että kalkkimaalia kuulu sutia ristiin rastiin. Niinpä tein työtä käskettyä. 

Sutimistekniikka osoittautui kuitenkin tälle maalille huonoksi, pintaan jäi jäljet, jotka paljastivat, että maalia oli todellakin sudittu sinne sun tänne. Pinta tuntui epämiellyttävän karkealta ja hämmentävän matalta, vaikka tiesinhän minä, että kalkkimaali ei kiillä. No, ehkä lakka auttaisi. 

No ei sitä kiiltoa kauheasti tullut, minä kun olin tilannut mattalakkaa (kyseisessä kaupassa ei ollut muuta). Lisäksi näytti siltä, että jotkin kohdat pöydästä olivat jääneet muita kuivemmaksi ja edelleen pinta tuntui epämiellyttävän karhealta. Tässä vaiheessa myös tajusin, että haluan ehdottomasti kiiltävän pinnan - siis oikein kunnolla kiiltävän, jota on helppo pyyhkiä. Oli siis suunnattava maalikauppaan.

Kotiin palasin Helmi kalustemaalinpurkin kanssa, täyskiiltävänä. Ostin myös kahdeksan euron pensselin. Kyllähän se vähän kirpaisi, mutta kannatti. Hyvästi sulkasatoiset sudit! 

Myyjän ohjeistuksen mukaan hioin ensin pintaa, jotta saisin lakan pois. Siinä vaiheessa pöytä näytti oikeastaan aika kivalta, tuli mukavat patinajäljet kulmiinkin. Hetken mietin, jätänkö pöydän sikseen, mutta sitten päätin kuitenkin kammeta purkin auki ja alkaa maalaamaan. 

Väri oli ihana, hieman kirkkaampi turkoosi kuin kalkkimaalissa. Maali levisi nätisti liukuen pintaan ja ajattelin, että no nyt sujuu ja hyvä tulee! Vaan ei se vieläkään mennyt ihan oikein.

Jostain syystä, oletettavasti johtuen hutiloineesta henkilökunnasta, joka ei ollut hionut lakkaa kunnolla pois, tai ehkä pöytä vaan imee maalia eri tavoin, oli maalin kuivuttua pöytä suurimmalta osalta kauniin kiiltävä PAITSI useasta kohtaa, jossa oli himmeää jälkeä. Tässä vaiheessa aloin olla jo epätoivoinen. Perhe alkoi myös olla epätoivoinen, olimmehan olleet ilman ruokapöytää ja useamman päivän, eikä loppua näkynyt. Onneksi oli kauniit säät ja terassi pöytineen..

Miten tämä nyt korjattaisiin? Mies tarjosi miehistä vaihtoehtoa - hioa pöytä kokonaan puupintaan asti ja aloittaa alusta tehden kunnolla; pohjamaali, hiomista joka välissä tuhannen kertaan jne. Kyllä te tiedätte. Niinkuin kunnolliset maalarit tekevät. En siis minä. 

Tähän en kuitenkaan lähtenyt, vaan köpötin vielä kerran maalikauppaan. Seisoin jo lakkapurkki kädessä, kun sain neuvon, että pinnan lakkaaminen saattaisi tasoittaa epätasaisuutta kiillossa. Purkki olisi kuitenkin kustantanut lähes 20 euroa (ja tähän mennessä rahaa oli jo palanut maaleihin öö..jonkin verran), joten päädyin toiseen saamaani ehdotukseen - ostin vaahtomuovitelan ja päätin kokeilla vielä kerran pinnan maalaamista, nyt siis jo kolmannen kerran. 

Nyt oli maalarin itseluottamus jo sen verran koetuksella, etten meinannut uskaltaa kastaa telaa maaliin ollenkaan. Mutta sitten tartuin maalipurkkia sarvista ja aloin rullailla. 

Ja arvatkaas mitä? Ne mattakohdat menivät vihdoinkin piiloon! Pinta olisi ollut aivan supertäydellinen, ellen minä triplatörppö olisi mennyt yhtä kohtaa jälkikäteen telalla paikkaamaan. No, vähän matta jälkihän siihen tuli, eikä sitä enää pois saanut, mutta se ei onneksi pistä niin silmään, joten homma sai olla sillä selvä. Tämän puuteen kanssa pystyn elämään ( = näkemään pöydän pinnan joka päivä, monta kertaa päivässä).

Jotta tämä nyt ei olisi liian yksinkertainen loppu projektille, päätin tänään vielä koristella jo muutenkin nättiä pintaa hieman:

Minulla oli hassu visio nostalgisista kiiltokuvista pöydän kulmissa. Ruusuja ensin suunnittelin, mutta en varastoistani löytänyt riittävän montaa, joten päädyin sitten orvokkeihin. Sotkujen keskeltä löysin ihme kyllä myös decoupage-pullon, jolla kiinnitin kiiltokuvat pöytään ja laitoin lakkaa myös päälle. Nyt hieman jännittää, jäikö liimasta jälki kuvan ulkopuolelle, siltä nimittäin hieman näytti. Jos niin käy, se on harmillista, mutta ehkä siedettävää. Tai sitten keksin vielä jotain. 

Pöydän uudistamisprojekti venähti naurettavan monimutkaiseksi, mutta a) opin monta asiaa ja b) pinta on nyt ihanan vanhanaikainen ja iloisen värinen. Voin todeta, että kalkkimaalit eivät olleet minun juttuni, tykkään vanhanaikaisesta, kiiltävästä pinnasta. Opin myös, että välineet on oltava kunnolliset. jos ei halua joutua karvastelemaan valmista työtä katsoessaan, hehe. 

Nyt minulla on sitten kaksi eri turkoosia kalkkimaalipurkkia + niihin sopiva mattalakkapurkki turhanpanttina. Mahtaisiko joku ostaa ne...