Mistä ja miksi?

-Mutta teillähän ON jo talo, melkein uusikin. MIKSI ihmeessä haluatte muuttaa pois?? Tämän kysymyksen olen nyt kuullut muutamia kertoja, esitettynä suoraan tai läheisilleni. Vielä useampi on varmasti asiaa mielessään ihmetellyt. Nostetaan siis kissa pöydälle. Mistä olemme lähdössä ja miksi?

Tässä on nykyinen kotimme. Sen rakentaminen aloitettiin vuosituhannen vaihteen paikkeilla, aluksi neliöitä oli noin 54. Isäni teki valtaosan työstä. Hän sanoi, että "rahaa hän ei voi perinnöksi jättää, mutta hän voi antaa voimiaan ja työpanoksensa". Olen isälle ikuisesti kiitollinen siitä, että hän rakensi minulle oman talon.

2001 kuvioihin astui mies ja yhdessä muutimme avioparina uuteen taloon sen valmistuttua toukokuussa samana vuonna. Ajan kanssa talo alkoi tuntua pieneltä, meille syntyi tytär 2003 ja minä olin alkanut työskennellä kotoa käsin yrittäjänä. Ajatus talon laajentamisesta alkoi pyöriä mielessä ja tuumasta toimeen ryhdyttiin syksyllä 2012. Nyt talomme on kooltaan noin sata neliötä.

Eikö se sitten riittäisi, kysynette? No, kyllähän se oikeastaan riittäisi. Kaikki oleellinen meillä on, paitsi miehellä ei ole kunnollisia työtiloja, ei taidemaalarin ammattia silmällä pitäen, eikä veistoksien ym tekoa varten ulkona. Piharakennus ja työhuone hänelle siis puuttuvat nykyisestä kodista. Oma työhuoneeni on myös aavistuksen ahdas ja levittäydynkin yleensä projektieni kanssa pitkin taloa. Välillä läppäri on vietävä olohuoneeseen, koska työhuoneen kaaos häiritsee luovuutta niin pahasti :D Tämä lienee ainakin osittain järjestelykysymys, mutta toisaalta kierrätysmateriaaleja käyttävänä tavaraa tulee pakostakin paljon ja jos ei ole omaa paikkaa kaikelle, lopputuloksena on kaaos.

Lisättäköön tähän, että olen syntymästäni saakka asunut vanhoissa taloissa. Uskon, että olen jo äidinmaidossa saanut kaipauksen näihin "rotiskoihin", joilla on oma tarinansa. Myönnän nöyrästi, että saatan olla turhan naiivi ja optimistinen ja joudun todennäköisesti syömään sanani vielä moneen kertaan, kun tulevasta kodista alkavat paikat hajoilla, kuten usein vanhoissa taloissa käy. Ehkä tulen vielä monet kerrat itkemään kaipauksella tätä pikku kotiamme, jossa kaikki oli uutta ja toimivaa. Joskus elämässä vaan tulee vaiheeseen, jossa muutoksen tarve ylittää pelon siitä, mitä voisi tapahtua. Isoja ratkaisuja ei tietenkään tehdä hetken mielijohteesta, järkeä vailla. Onhan kyseessä koko perheen onni ja elämä. Mutta siitä huolimatta päätös on nyt tehty, "arpa on heitetty" ja tällä mennään. Välillä mieleen hiipii epäilys jo nyt - mitä menin tekemään? Mitä jos...Ja kuitenkin taas  hetken päästä tunnen kihelmöivää iloa ja jännitystä, mitä en ole tuntenut pitkään aikaan. Vai olenko tällaista uudistumisen ja uuden, rohkean seikkailun jännitystä kokenut koskaan aikaisemmin? Olenko kasvanut ikään, jolloin muutoksen tarve on voimakas ja saa minutkin, muutoksia aiemmin vihanneen ihmisen, hyppäämään tuntemattomaan?

Sitten kun uusi kotimme on alkuremppojen jälkeen valmis vastaanottamaan uudet asukkaansa, on aika hyvästellä nykyinen "pikkuinen" kotimme, joka on ollut meille hyvä. Se tulee olemaan varmasti itkun paikka, mutta niinhän jäähyväiset aina ovat. Silloinkin kun edessä on jännittävä ja toivottu matka.

Muutoksen tarpeen psykologisia puolia voisi käsitellä tässä loputtomiin, mutta lupasin, etten kirjoita enää pitkiä romaaneja. Eihän niitä kukaan jaksaisi lukea :D Niinpä tästäkin isosta asiasta tällä kertaa näin(kin) lyhyesti, ehkä joskus myöhemmin lisää. Esimerkiksi sitten, kun istun uuden kaaoksen keskellä, uudessa työhuoneessa, joka on kyllä muutaman kerran nykyistä isompi..