Suurien muutosten edessä

Istun läppärini edessä ja tuijotan uuden blogin etusivukuvaa. Kuvittelin, että tämän tekstin kirjoittaminen olisi tosi helppoa. Mutta kuinkas kävikään - eihän tämä olekaan helppoa! Kyseessä on niin suuri asia, etten yhtäkkiä tiedä, miten sitä pitäisi lähestyä. Mutta koska juuri sinä olet nähnyt vaivaa tullaksesi tänne, enhän minä nyt voi jättää kirjoittamattakaan, vai mitä?

Miksi me ylipäätään nyt olemme tällaisen blogin ensimmäistä tekstiä kirjoittamassa/lukemassa? Ja kenen talon kuva tuossa ylhäällä on? Annahan kun kerron vähän, miten kaikki alkoi. Tätä ei oikein voi kertoa lyhyesti, joten toivottavasti jaksat lukea tämän jännityskertomuksen.

Jossain vaiheessa kevättalvea, olisikohan ollut helmikuussa, makasin sohvalla flunssaisena ja eksyin vahingossa Etuoven sivuille. Olin juuri tullut kotiin juttukeikalta, jolloin olimme jälleen kerran kuulleet tarinan pelastetusta vanhasta talosta, joka nyt oli mitä ihanin, värikylläisin ja inspiroivin koti. Talossa oli mansardikatto, joihin minä olen jostain syystä ollut jo pidemmän aikaa kovasti heikkona. Päässä oli pitkään pyörinyt haave vanhasta talosta, vaikka meillä jo ihana koti onkin. Se ei vain ole vanha..Sillä tulee aina olemaan sydämessäni erityinen paikka - mutta huomasin kasvaneeni ihmisenä tilanteeseen, jossa kaipasin muutosta. Uutta alkua. Uutta haastetta. Ja vanhaa taloa.

Ja sitten näin sen keltaisen, mansardikattoisen talon siellä Etuoven sivulla. Olihan näitä "ihastuksia" ollut ennenkin, olimme vuosien varrella käyneet katsomassa useitakin vanhoja taloja yhdessä mieheni kanssa. Pisimmillään pääsimme tarjouksen tekoon asti, kunnes minulla meni pupu pöksyyn ja itkuisen yön jälkeen vedimme tarjouksen takaisin - koska en vain pystynyt muuttamaan nykyisestä kodista pois. Niinpä en nyt ajatellut tästäkään seuraavan mitään sen kummoisempaa, mutta saattoihan tuota käydä katsomassa..

Kävimme hiippailemassa talon pihassa, talo oli ollut tyhjillään jo muutaman vuoden. Ajoimme ohi, lukuisiakin kertoja. Uskaltauduimme katsomaan, yhtäaikaa kuntotarkastuksen kanssa, jossa pyörimme pitkin taloa neljä tuntia. Jälkeenpäin itkin autossa, että työtä on liikaa ja toinen katsoja oli niin määrätietoinen, ettei meillä olisi mitään mahdollisuutta. Päätin haudata haaveeni, olisihan se järkevääkin.

Mutta talopa ei suostunut unohtumaan. Se palasi mieleeni ja sai minut huokailemaan. Se sai minut tarkistamaan lähes päivittäin Etuoven sivulta, olisiko talo vielä tallessa. Se sai minut varovaisesti ilmoittelemaan oman talon olevan myynnissä - ihan vain Facebookin ryhmissä. Olin rohkeampi kuin milloinkaan ennen. Kunnes - eräänä päivänä - talo oli kadonnut sivustolta. Tunsin maailmani musertuvan. Näinkö tämä nyt sitten päättyisi? Menin seuraavan päivän juttukeikalle itkusta turvonnein silmin. Onneksi silloin ei ollut vuorossa vanha talo, sitä en olisi kestänyt..

Koska asia jäi vaivaamaan, laitoin vielä viestiä kiinteistövälittäjälle, jolta selvisi, että talo olikin siirtynyt eri paikkaan myyntiin. Huokaisin helpotuksesta - kunnes tajusin, että saadakseni talon joutuisinkin kilpailemaan muita vastaan  - huutokaupassa..Seurasi uutta epätoivoa, eikä meillä olisi rahaakaan. Pari pankkia oli norpannut lainahakemukseni, olihan nykyisessä kodissakin vielä velkaa.

Kävimme huutokaupan järjestämässä näytössä, minä lähinnä mulkoilemassa kaikkia ihmisiä, jotka kulkivat pitkin "meidän" taloamme. Heitä oli aivan liikaa ja he puhuivat aivan liian innostuneesti "huvikummusta, jossa on paljon potentiaalia". Ei tästä tulisi mitään.

Päivää ennen huutokaupan päättymistä ilmoitti oma, ihana pankkini, että saisin lisälainaa tiettyyn summaan asti. Minulla oli yhtäkkiä käsissäni resursseja, joilla pääsisin osallistumaan huutoon. Taustat huomioiden en kuitenkaan ollut kovin luottavainen, kilpailijoita oli liikaa. Päätimme kuitenkin, että osallistuisin niin pitkälle, kuin se olisi meille mahdollista. Eipä tarvitsisi sitten katua.

Hinta pysytteli pitkään matalalla ja alkoi nousta vasta viimeisen tunnin aikana. Kellon lyötyä 13 kaupanteko jatkui kolmen minuutin säännöllä. Siinä vaiheessa meitä oli enää kaksi, jotka kilpailimme. Vastassa ollut - kuka mahdoit olla - pelasi sekuntipeliä, antaen oman korotuksensa kaksi sekuntia ennen kolmen minuutin täyttymistä, jolloin minun oli annettava omani sillä sekunnilla, jotta en olisi hävinnyt. Kahden kerran jälkeen ajattelin, että en kyllä jaksa tätä kauan, sen verran oli syke katossa. Kolmannella kerralla odotin jälleen sormi "liipasimella" vastapuolen korotusta - kun huutokauppaohjelma yhtäkkiä ilmoitti, että kauppa on suljettu - ja meidän tarjouksemme jäi korkeimmaksi!

Istuin pitkän tovin vain tuijottaen ruutua. Miten huutaminen jo loppui? Olin ajatellut vielä jonkin aikaa pysyä mukana (jos hermot olisivat kestäneet), mutta yhtäkkiä olinkin voittanut. Hups..Tilanne oli riemastuttava, pelottava ja äärimmäisen hämmentävä.

No, tuosta päivästä on huomenna kulunut kuukausi. Menemättä yksityiskohtiin on tässä kaupantekomuodossa ollut omat kommervenkkinsä, jonka takia olemme odottaneet tarjouksen hyväksymistä ja valitusajan päättymistä, joten kauppa astuu täysin voimaan vasta huomenna. Uskallan kuitenkin kirjoittaa tämän jo nyt, tuskin mikään enää kaataa kaupan lopullista vahvistumista. Meillä on ollut kuukausi aikaa ihmetellä tapahtunutta ja totutella ajatukseen, että keltaisesta mansardikattoisesta talosta tulee meidän uusi kotimme. Ei sitä tajua oikein vieläkään..

Mistä tulen sitten tässä blogissa kirjoittamaan? Ensinnäkin lupaan, että yksikään sepustus ei tämän jälkeen tule olemaan näin pitkä :D Pääsette mukaan tähän suureen seikkailuun, mikä meillä on edessämme. Jos etsit blogia, joka on pelkkää roosaa höttöä ja täyttyneitä haaveita, olet tullut väärään osoitteeseen. Tänne nimittäin tullaan kirjoittamaan asioista niiden oikeilla nimillä - niistä kamalistakin. Vanha talo nimittäin saattaa tarjoilla yllätyksiä, jotka eivät aina ole positiivisia. Ehkä tästä tulee täydellinen katastrofi, konkurssi ja kaikkea muutakin kamalaa? Tai entä jos ei tulekaan? Jos tuleekin kivaa, jännää ja uutta? Tulen kertomaan, miltä tuntuu luopua tutusta ja turvallisesta ja hypätä tuntemattomaan. 90-vuotiaan talon remontoinnista minimaalisin varoin, hitaasti ja vähän kerrallaan. Voimavarojen - tai niiden puuttumisen kanssa taistelemisesta. Työstä. Elämästä kaikkineen. Ja kuviakin saatte nähdä, vähän kerrallaan.

En lupaa kirjoittaa joka päivä, koska tässä on, kuten ymmärrätte, nyt vähän muutakin tekemistä. Mutta aika usein kuitenkin. Toivottavasti haluatte hypätä mukaamme tälle matkalle - ilman lukijoita ei blogin kirjoittaminen nimittäin ole niiin kivaa..