Askel askeleelta ja eräs merkittävä päivä

Täällä ollaan taas :) Oli kiva kuulla, että blogitekstiä oli jo kaivattukin, joten päätin ottaa nyt vähän aikaa kirjoittaakseni teille. Kääks, tuntuu että nyt on tapahtunut niin paljon kaikenlaista, ettei tiedä mistä päästä aloittaisi! Tässä kohtaa huomauttaisin, että ainakin kännykällä tätä lukiessa kannattaa kuvat klikata auki. Jostain teknisestä syystä ne näyttävät peruskoossa epäselviltä, mitä ne eivät siis missään tapauksessa ole. Jos vain jaksatte nähdä sen vaivan, niin näette paljon miellyttävämpiä ja selvempiä kuvia! Eli klik aina kuvan kohdalla ;)

Kattoremontti on edistynyt hienosti, toinen puoli talosta on toivottavasti nyt vesitiivis :) Nyt olisimme vain uuden remppamiehen tarpeessa, joten jos tiedätte jonkun vapaan ja kohtuuhintaisen, saa vinkata. Pitää kyetä kiipeämään aika korkealle, eikä saa tipahtaa alas. Ja tämä ei siis tarkoita että edellinen tekijä olisi poissa pelistä tippumisen takia (onneksi ei!!), vaan nyt muista syistä. Katosta en nyt laita kuvia, koska niistä on vaikea ulkopuolisen nähdä muutosta. Mutta muita kuvia kyllä tulee :)

Koska yläkerran remontti todennäköisesti vielä kestää, piti tyttärelle saada oma soppi valmiiksi. Raivasimme keittiön vieressä olleen huoneen, jossa oli vaatekaappeja ja iso arkkupakastin - ja totesimme sen tyhjänä olevankin melko tilava. Tältä huone näytti tyhjennettynä:

Keittiön lattian maalaus sytytti maalausinnostuksen ja tähän huoneeseen päätimme täräyttää vähän villimmän värin. Lopputulos näytti sitten tältä:

Oho, teipit taitaa tuossa olla vielä paikallaan, mutta näette sävyn. Turkoosi lattia <3 

Ostin joskus aikoja sitten Indiskan verhot kirpparilta, ne sopivat huoneeseen kuin nenä päähän. Toiseen ikkunaan laitetaan valkoiset pitsiverhot. Tai kohta pitää varmaan jo vaihtaa tilalle jotkut paksummat, ehkä samettiverhot? Pitänee kysyä tyttären mielipidettä..Joskus sitten, kun tytär siirtyy yläkertaan, tulee tästä vierashuone/mumminhuone. 

Puutarha on tarjoillut koko kesän kaikenlaisia ihania yllätyksiä. Perennapenkistä on ilmestynyt aina vaan jotain uutta. Viimeisimpinä suopayrttiä ja liljoja:

Vanhan kiviaidan kupeessa kasvaa humalaa:

Eilen löysin pienen esiintymän syysastereita, lapsuusmuistoja herättäviä kukkia:

Pettymys tänä syksynä näyttää olevan omenasato. Yhdessä puussa eteläpuolella on paljon vielä raakoja, vaaleita omenoita, mutta toiset puut näyttävät lähes tyhjiltä. Olin niin odottanut ihania punaposkiomppuja, joita viime syksynä maistoimme :( Mitähän on tapahtunut? Voivatko puut tulla niin vanhoiksi, että eivät enää anna satoa? Toivottavasti ei..

Iloinen yllätys sen sijaan oli tämä, varmaan aika nuori päärynäpuu:

Olen jotenkin lapsellisen innoissani näistä päärynöistä! Ne tuntuvat eksoottisilta :) Toivottavasti ne kypsyvät hyvin, eikä mikään hirvi tai peura popsi niitä suuhunsa (syövätkö ne päärynöitä?)

Kirpparin saimme kovan puurtamisen jälkeen avattua viikko sitten. Ekoina päivinä kävijöitä oli oikein mukavasti, mutta nyt tuntuu hiljentyneen. Harmi, että pääsimme vauhtii vasta näin myöhään! No, ensi vuonna aloitus onkin sitten nopeampi, kun kaikki on valmiiksi järjestelty. 

Esillä on siis kirppisaarteita, mutta myös mieheni Johnin taidetta ja Lauras Vintagen kierrätystuotteita. Jatkamme ainakin viikonloppuisin vielä jonkin aikaa, voimien ja säiden mukaan. 

Sitten yksi hyvin merkittävä asia: viime yönä olimme ihka ensimmäistä kertaa yötä Silkkilässä! Päätimme, että kyllä yksi yö pitää kokeilla nyt, kun vielä on tyttärellä pari päivää lomaa. Siispä pakkasimme valtaisan määrän tavaroita (miten paljon sitä muka tarvitsee yhdeksi yöksi..) ja ruokaa ja asetuimme taloksi. Se oli kyllä aika jännää - ja outoakin! 

Soittelin äidille iltasella ja hassua kyllä, tuli kauhean haikea olo ja ikävä puhelun jälkeen. Matkaa siis meillä nyt 20 km, entisen 200 metrin sijasta. Tuntui oudolta, kun ei voikaan enää katsoa ikkunasta ja nähdä äidin taloa. Hyvä etten itkeä pillittänyt. Muutenkin tuntui, että kävin läpi koko tunneskaalaa edestakaisin illan aikana. Kaikki tuntui jotenkin hankalalta ja vieraalta. Aloin miettiä, että mitä jos en totukaan uuteen kotiin? Yhtäkkiä se ei tuntunutkaan enää niin kivalta. Ikävää tunnelmaa lisäsi vielä se, että sähköt katkesivat yhdentoista maissa. Siellä me sitten istuimme ja katsoimme tietokoneelta Downton Abbey:ä akun voimalla. Pimeässä. Onneksi sähkö tuli kuitenkin takaisin tuntia myöhemmin. Ja olivat maisemat kyllä aika huikeat:

Myönnetään - en nukkunut kauhean hyvin. Tuntuu että koko yön haistelin ja tunnustelin fiiliksiä. Koirakin oli ihan hämmentynyt ja tallusteli huoneesta toiseen. Itse unenpöpperössä mietin, että apua kissan hiekkalaatikko jäi kotiin, mihin ne nyt tekevät tarpeensa - kissat eivät siis olleet vielä ollenkaan mukana :D 

 Tämän koeyön tarkoitus oli osittain myös selvittää, reagoiko joku meistä talon sisäilmaan. En ole oikein vielä tottunut talon ominaistuoksuihin ja tällaisena hysteerikkona tulee mietittyä, onko tosiaan kyse vain vanhan talon hajusta, vai jostain muusta. No, kukaan ei reagoinut erityisemmin, mikä oli hyvä asia. Ei mitään hätää siis, älkää vaan siellä nyt hermostuko ja hyppikö kattoon, minä nyt vaan satun olemaan tällainen ylireagoiva, siis henkisesti tarkoitan. Ja uusi (vanha) talo vähän pelottaa, kun kaikki on niin outoa. Vaatii aikaa tottua, varsinkin kun on luonteeltaan sellainen, joka ei tykkää muutoksista. Miehelle olen moneen otteeseen paapattanut että entäs jos on jotain ongelmaa - johon hän, että no sitten korjataan. Miksi minä en voi suhtautua asiaan yhtä lunkisti? Tunnen muutenkin tulleeni jotenkin oudon yliherkäksi kaikelle. Ei kai vaan vaihdevuodet kummittele nurkan takana? Vai onko minulta "vaan" mennyt hermot?? Jos niitä on koskaan ollutkaan..

Lisäsin to do-listaan verhojen saamisen paikalleen - aurinko nimittäin herätti koko porukan jo ennen seitsemää paistamalla suoraan naamaan! Se hyvä puoli aikaisesta herätyksestä tosin oli, että sai nähdä öisen kuutamomaiseman aamuversion:

Elokuun sumuiset aamut ovat kyllä ihania <3 

Ensi viikko tuo mukanaan taas muutoksia, kun tyttärellä alkaa ammattikoulun ensimmäinen luokka Paasikivi-opistossa Kakskerrassa. Koulumatka tulee olemaan pitkä, mutta hän kulkee kouluun vielä kotoa, ainakin nyt aluksi. Minä en ole vielä valmis päästämään irti :( Tulisi liian paljon eroja ja irtiottoja kerralla..Nyt jo tuntuu, että olen katkaisemassa napanuoraani äitiin, 50-vuotiaana. Tosin voi olla, että se kursitaan vielä yhteen, talossa olisi tilaa äidillekin, jos hän suostuisi sinne muuttamaan. Toistaiseksi pärjäilee hienosti itsekseen ja on niin itsenäinen, ettei oikein innostu muuttamisajatuksesta. Mutta eihän sitä koskaan tiedä. Tai ehkä vain lohdutan itseäni tällä ajatuksella, jottei lähteminen olisi niin vaikeaa? 

Tämä viikonloppu on ollut hyvin tunnepitoinen. Nyt olemme taas Kemiön kodissa yötä ja harmikseni se tuntuu helpottavalta ja mukavalta. Totta kai, kaikki on tuttua ja toimii. Mutta kyllä minä totun Silkkiläänkin, tiedän sen. Prosessi tulee vaan vaatimaan aikaa ja kärsivällisyyttä. 

Hyvää pian alkavaa uutta viikkoa teille kaikille ja voimia omiin haasteisiinne, mitä ne sitten lienevätkin <3