Haikeita tunnelmia ja liesimustaa

(Jos luet blogia kännykällä, suosittelen edelleen klikkaamaan kuvat auki. Näin ne näkyvät terävinä ja ovat enemmän ilo silmälle ;) )

Heh, siinäpä teille ajatuksia herättävä otsikko :D Miten se elämä on taas ollutkin olevinaan niin täynnä kaikkea, ettei edes tänne ole ollut aikaa kirjoittaa..Hiljaisuus ei niinkään ole johtunut siitä, että olisin täynnä tarmoa tehnyt kaikenlaista. Paremminkin päinvastoin. Otetaanpa siis pieni yhteenveto jälleen näistä terveysasioista, koska ne kuitenkin jälleen elämään paljon vaikuttavat.

Voimavarojen suhteen mennään edelleen kovasti säästöliekillä. Uusin saamani diagnoosi on, että kärsin vaikeasta uniapneasta. Cpap-hoito aloitettiin pari viikkoa sitten, alku oli todella vaikea. Olin valmis heittämään mokoman kuonokopan seinään jo ensimmäisenä yönä, itkua olisin vääntänyt jos se ei olisi ollut niin vaikeaa maskin kanssa. Kaksi viikkoa myöhemmin voin kuitenkin onneksi sanoa, että nukkuminen töpselitötterön kanssa ei oikeastaan ole niin kauhean vaikeaa. Nukun jopa kahdeksankin tuntia kuta kuinkin putkeen, enkä tuona aikana juurikaan tiedosta maskin olemassaoloa. Mitä nyt välillä korjaan sen asentoa, kun suhina paljastaa, että ilmaa pääsee jostain karkaamaan.

Mutta. Kun vointi on huonontunut. Tai sekä että. Olen tavallaan kirkkaampi päästäni nyt, mutta sitten on tullut kaikkea outoa. Korvat suhisevat. Lisälyönnit ovat lisääntyneet. Keuhkot ja rintakehä kipuilevat. Tuntuu, kuin joku istuisi keuhkoputken päällä ja toisinaan on raskas hengittää. Ja pahin kaikista - olen alkanut saada voimakkaita paniikkikohtauksia.

Hieman samanlaisia oireita on näin voimakkaina ollut viimeksi monta vuotta sitten, kun kävin läpi burn outin. Aivot tuntuvat lähtevän ihan omille teilleen. Se on hyvin, hyvin pelottavaa. Saatuani viikko sitten pahan kohtauksen ollessani yksin kaupungilla, 50 km kotoa, autolla, en oikein haluaisi mennä kauppoihin enää ollenkaan. Yhtäkkiä en haluaisi mennä kotoa minnekään. Mutta kotonakaan ei vaikea olo jätä rauhaan.

Olen hämmästyneenä seurannut tätä tapahtumaketjua. Mitä oikein on tekeillä? Voisiko cpap-hoito sekoittaa aivoja, vaikka siis vaikutuksen pitäisi olla päinvastainen? Vai onko kyse siitä, että kun aivot saavat kuka ties kuinka monen vuoden jälkeen happea moninkertaisesti aikaisempaan verrattuna, ne tilttaavat ensin kokonaan?

Vai onko sittenkin kyse tunneperäisistä syistä? Meitä on nimittäin kohdannut yksi iso muutos, joka varsinkin minulle äitinä on tuottanut aikamoista tunnemyllerrystä.

Tyttäremme aloitti ammattikoulun Paasikivi-opistossa ja onneksi viihtyy siellä todella, todella hyvin. Olen tästä valtavan iloinen ja myös ylpeä, onhan aika hajamielisestä ja arasta tyttärestä parissa viikossa kuoriutunut itsenäinen, asiansa hoitava nuori. Koulun alkuun asti olin ollut siinä autuaassa luulossa, että tytär kulkisi kouluun kotoa käsin joka päivä. Ehkä, mutta vain ehkä, tästä oli tarkoitus joustaa sitten, kun säät muuttuvat vaikeiksi jne.

Kuinka ollakaan, pitkä matka kävi kuitenkin heti alussa jo niin raskaaksi, että tytär lähes itse päätti, että koska hänellä kerran on huone asuntolassa, hän jää sinne yöpymään. Kotona hän käy noin kerran viikossa ja tietenkin sitten viikonlopuiksi. Mutta yhtäkkiä minulla ei enää olekaan täällä kotona lasta. Onneksi on sentään mies, joka kovasti yrittää minua lohduttaa. Mutta me olemme eläneet todella tiiviisti lähekkäin kaikki nämä vuodet, kaikki kolme. Minusta tuntuu että en ole kokonainen muuten kuin silloin, kun tytär on kotona.

En halua tuntea näin. Haluan vain olla iloinen, että hän viihtyy, pärjää ja on löytänyt luokasta kavereita. Mutta ei. Olen tullut herkemmäksi kuin koskaan aiemmin. Itku tulee milloin mistäkin. Voi kunpa kyynelehtimällä voisi edes laihtua, olisin jo huomattavasti hoikentunut!

Ne, jotka tämän ovat jo ennen meitä kokeneet, sanovat että kyllä siihen tottuu. Niin varmaan tottuukin, vaikka perhesuhteet ja me äiditkin olemme kovin erilaisia. Juuri nyt minusta tuntuu, että en totu ikinä siihen, että mikään ei koskaan enää tule olemaan niinkuin silloin, kun rakas lapsemme kävi koulua kotoa käsin. Ei koskaan enää.

Vaihtelevalla menestyksellä yritän pitää itseni toimeliaana, jotta en lamaantuisi täysin. Pahinta on, että välillä tuntuu ettei edes Silkkilä enää innosta. Eihän tytär ole kaikessa mukana siellä, vaikka toki tulee sinne muuttamaankin meidän kanssamme. Mutta se ei enää ole hänen ainoa kotinsa. No, joka tapauksessa kun sain itseni koottua tänään, sain sentään tehtyäkin jotain ja olen tyytyväinen.

Keittiön puuhella oli päässyt aika kauhean näköiseksi. Olen sitä nyt koko kesän katsellut ja tänään lopulta sain aikaiseksi sen, mitä oli suunnitelmissa. Tässä oli lähtötilanne:

Koska hellaa ei tietenkään ole lämmitetty koko kesänä, oli siitä tullut hieman hassusti laskutaso tavaroille, joita otettiin tai laitettiin jääkaappiin, joka on heti tuossa oikealla. Saapa nähdä, muistammeko talvella, että emme laske maitopurkkeja ja voipaketteja hellan kuumalle tasolle :D 

Rapsuttelin pahimpia ruosteita teräsharjalla ja sitten avasin liesimusta-pullon. Työ sujui hyvin, mutta aluksi jotkin osat tuosta päällisestä jotenkin hylkivät liesimustaa. Tilanne kuitenkin korjaantui, kun lisäsin kerroksia vähitellen, ohuesti. Lopuksi hankasin pehmeällä rievulla. Lopputulos:

Tästä tuli niin hieno!! Olen ihan lapsellinen ylpeä itsestäni :D En lämmittänyt hellaa käsittelyn lopuksi, vaikka jotkut niin tekevätkin. Ajattelin, että teen sen kuitenkin lähipäivinä, jotta pintakäsittely "kiinnittyisi". 

Seuraavaksi on tehtävä jotain tuolle kauhealle ruskealle pinnalle, se näyttää nyt vielä kurjemmalta. Suunnittelen maalaavani peltiseinämät tummalla jadenvihreällä..Musta on kai se perinteinen väri, mutta en halua tästä mustempaa. Eihän mustasta hellasta löydä edes uuninluukkuja! Tulipesän luukut tarvitsevat myös vähän hopeamaalia. Ja luukusta puuttuu muuten nuppikin ja alaluukusta se vedonsäätöpelti, vai mikä se on. Mistähän semmoiset löytyisi? 

Pintakäsittely jatkui hellasta työtasoihin. Viikonloppuna jo hioin ja öljyvahasin liimapuutasot kertaalleen. Öljyvaha on samaa, mitä käytin pirtinpöytään. Hiomisesta huolimatta en saanut kaikkia tasoissa olleita jälkiä pois, mutta päätin lopulta, ettei se haittaa. Vahaus kuitenkin raikastaa pinnan kivasti ja antaa vähän mahongin sävyä. Nyt tasot näyttävät tältä:

Luulenpa että vedän tuohon päälle vielä kolmannen vahakerroksen, sitten on hyvä.

Tänään taloon muutti tänään myös yksi uusi huonekalu. Saimme naapurilta ihanan vanhan sängyn. Olin jo aikaisemmin ajatellut, että kuistille olisi kiva saada joku sohva tai oleskelupaikka, vaikka en ole ihan varma, tuleeko siellä oikein oltua. Suloinen sänky kuitenkin sijoitettiin nyt sinne:

Patjat ja tyynyt vain puuttuvat! Kuisti on kaikin puolin aika söpö "huone", vaikka se tällä hetkellä onkin ollut lähinnä työkalujen ja muun roinan säilytyspaikkana..Talvella arvelen, että polttopuukorit ja -laatikot hakeutuvat tänne välisäilytykseen. 

Kuistilta on hauskaa tähyillä vaikka läheiselle mökkitielle, näkyykö naapureita ;) Ehkä kissat omivat tuon sängyn itselleen, kuten ne nyt ovat viihtyneet meidän katetulla terassillamme?  Jos meillä siis vielä on kissoja, suureksi suruksemme yhtäkkiä molemmat kissat ovat tällä hetkellä kateissa! Toinen on kulkijaluonne, joka äitinsä tavoin tekee joskus useankin viikon reissuja. Mutta toinen ei ole lähtenyt yhtä yötä pitemmäksi ajaksi mihinkään ja on nyt ollut jo usean yön poissa. Mitä niille oikein tapahtuu?? 

Ihana sadonkorjuuaika on tarjoillut meille puutarhan antimia, joista olemme todella kiitollisia. Omenat ja luumut tuntuvat lahjoilta <3 Omenasato jäi jostain syystä aika suppeaksi, mutta valkea kuulas antoi niin paljon, että pääsin jo kokeilemaan hillon tekoa:

Tämä on NIIN hyvää! 

Oi ja nämä luumut! Niin makeita ja hyviä! Paljon olemme popsineet ihan tuoreeltaan, tänään teimme miehen kanssa myös saksalaista rumtopf:ia, eli säilöimme luumuja sokeriin ja rommiin. Kolmen kuukauden päästä herkutellaan! Ajattelin myös pakastaa näitä soseena talven piirakkaleipomuksiin. Poimimisesta tekee haasteellisen se, että puut ovat todella korkeita ja loput luumut kiikkuvat huipussa. Pitää keksiä joku systeemi saada ne alas ilman, että ne menevät pudotessaan heinikon ja nokkospuskien sekaan. 

Lavapuutarhamme on myös tuottanut runsaasti satoa, vaikka aloitimme todella myöhään. 

Olemme nauttineet maukkaista salaateista, kesäkurpitsasta ja aivan, aivan ihanista Annabella-perunoista! Pavut tekevät vielä tuloaan, nyt vain toivotaan ettei hallaöitä tulisi vielä pitkiin aikoihin. Mikään ei voita itse kasvatettua, puhdasta luomuruokaa. Keitetyt omat perunat voin ja salaatin kanssa - ruokaa, joka kelpaisi kuninkaalle <3 

Tästä tekstistä tuli hassun hajanainen, aihepiirit lentävät laidasta toiseen. Vielä haluan kuitenkin kertoa yhdestä hauskasta löydöstä, jonka teimme tutkiessamme yläkerran varastoa.

Olen koko ajan toivonut, että talosta löytyisi jotain todella vanhaa, aivan sen alkuajoilta. Nyt löysimme kirjekuoren, johon oli joku aiemmista omistajista kerännyt aarteita:

Postikortteja, liikekirje, jossa maanviljelijä Isotalolle Silkkilään tarjotaan hyvälaatuista sementtiä..Käsityö-lehti vuodelta 1925. Mitä löytöjä! Salaperäisin on postikortti, jossa on merkittävä vuosi 1914. Kaikki muut ovat vuodelta 1925 - miksi joukossa on niin paljon vanhempi postikortti? Mikä on sen tarina? Miten kiehtovaa!

Tässä kaikki tältä kerralta. Kiitos että kävit ja luit ja tervetuloa uudelleen!