Perinteellä vai ilman?

Otsikon kysymystä mietin viimeksi eilen, kun ähelsin maalaustelan kanssa tulevassa työhuoneessani. Niin juuri - ähelsin. Eikö se ole ihan asiaankuuluva sana, kun puhutaan maalaamisesta ja teloista? Ei vai? Kelataanpa vähän taaksepäin.

Muistatte varmasti työhuoneessa olleen seinäongelman. Tai ei se seinä mikään ongelma ollut, vaan kosteus, joka oli päässyt hirren ja huokolevyn väliin. Tähän taas oli syyllinen vuotava katto, minkä takia vesi oli päässyt seinälle valumaan. Tämä oli ehkä tähän mennessä kaikkein ikävin yllätys - tai oikeastaan se ei ollut yllätys, mutta kuitenkin.

No, seinä sai kuivaa rauhassa ja sen jälkeen puhdistin seinää parhaan kykyni mukaan. Sitten hirren pintaan ruiskutettiin homeentorjunta-ainetta ja annettiin jälleen kuivaa. Nyt tilanne on siis hallinnassa ja seinä hyvän näköinen.

Olin alun perin ajatellut, että jättäisin hirret tuosta kohtaa näkyviin. Koska seinässä kuitenkin on värieroja, kaikenlaista tappia, naulankantaa ja muuta, päätin sitten kuitenkin, että laitetaan taas levyä pintaan. Tämä on järkevää myös lämpöteknisistä syistä.

Mitä siis hirren päälle, ettei talon hengittävyys kärsi? Aikaisempien polvien esimerkkiä seuraten päädyimme huokolevyyn, jollaista seinässä oli ollutkin.

Pelkkä levy ei sellaisenaan tietenkään toimi, koska ei nyt ole mikään kaunis (ei kai levyt yleensä ole??) Mikä pintakäsittely siis? Sain hyviä neuvoa tapetoida pinta, tämä kai perinteisin vaihtoehto. Huoneessa on ennestään perinnetapetti, en tiedä saisiko sitä vielä? Vaikka minulle kuinka vakuuteltiin, että kyllä minä osaisin tapetoida (vaikka en ole IKINÄ ollut tapetoinnin lähelläkään), päädyin silti hieman toisenlaiseen pintakäsittelyyn. Minä kun en preppaamisesta huolimatta OSAA tapetoida. Ehkä joskus viidenkymmenen vuoden päästä voin kokeilla johonkin metri kertaa metri kohtaan, mutta ei nyt tässä kohtaa..

Rautakauppaan menimme alun perin katsomaan huokolevyjä, joissa on jo valmis pinta. Siis niissä on ihan paperinen struktuuri"tapetti", malleja löytyy erilaisia. Tämä olisi ollut helppo ja nopea ratkaisu, levy olisi ollut pintaa myöten valmis seinälle. Eivätkä ne olisi olleet ihan hirveän kalliitakaan.Tietenkään näitä levyjä ei kuitenkaan kaupassa ollut valmiina, vaan olisi pitänyt tilata. Emme malttaneet, kun mieli oli päästä jo hommassa eteenpäin. Ostimme siis aivan tavallisia huokolevyjä:

Suhteellisen tilava huone muuttui yhtäkkiä todella ahtaaksi, kun sinne ilmestyi kolme tällaista levyä, pituus 270 cm. Levyt tuntuvat lisäksi aika haurailta, joten pelkäsin koko ajan niiden napsahtavan keskeltä poikki..Onnistuimme kuitenkin pyörittelemään levyn kerrallaan pöydän päälle, koska:

Kyllä - päätin maalata levyt. Tämä on siis ihan mahdollista ja sallittua, vaikkakin minulle sanottiin, että huokoinen levy imee maalia reippaasti. Lisäksi levyn pinta saattaisi olla haasteellinen maalata. 

Oikean sävyn löytäminen oli taas hieman haasteellista. Myyjä ohjasi minut katsomaan isoja mallilappusia - mutta yksikään sininen ei tuntunut sopivan yhteen huoneen muilla seinillä olevan tapetin sävyn kanssa. Kuinka monta erilaista sinistä oikein voi olla?? 

Ensimmäinen ajatus oli maalata levyt jollain vaalealla, vaikka kermanvalkoisella, mutta sitten ajattelin että miksi? Voisihan huoneen yhdessä kulmassa olla tummempaakin väriä? Onneksi juuri oikea sävy lopulta löytyi mallilastuhyllyn reunassa keikkuneesta paksusta sävyviuhkasta (oi että kun sellaisen saisi itselleen, katselisin sitä ihan huvikseni <3 ) Ja tämä sävy oli oikea vielä kotonakin :D Sininen on täsmälleen sama, mikä on tapetin tummemmassa kuviossa! 

Käärin siis hihat ja aloin maalata. 

Myönnetään - olihan se aika raskasta. Pinta ei ole täysin tasainen ja se todella imee maalia. Telaa sai painaa ja rullata oikein hartiavoimin ja silti jälkeenpäin huomasi, että johonkin oli jäänyt maaliton kohta. Onneksi telalla maalaaminen on kuitenkin aika joutuisaa ja levyn vaaka-asento vielä helpotti työtä Nyt on kaksi levyä maalattu kertaalleen ja purkki puolillaan. Elän toivossa että toinen kerros ei olisi ihan niin hmm..tuhoisaa maalille. Kokonaispeittävyys on minusta nyt jo aika hyvä, mutta ehkä kuitenkin laitan vielä sen toisen kerroksen. 

Levyjä maalatessani tosiaan mietin tätä perinneasiaa. Talomme on vanha ja sitä ovat edelliset omistajat kauniisti kunnostaneet. Kuinka voimakkaasti tulisi perinteisen tyylin vaikuttaa siihen, miten remontoidaan tai sisustetaan? Kuinka "orjallisesti" tulisi kulkea talon iän tai rakennustyylin mukaan? 

Kuten joku ehkä muistaa, jo yhteisen tarinamme alkumetreillä havahduin siihen, miten paljon talo vaikuttaa sisustukseen. Etten ehkä voisikaan mennä enää täysin samalla Huvikumpu-tyylillä kuin aikaisemmin. Mutta miten löytää tasapaino, ettei koti ala muistuttaa iäkkään leskirouvan museohuonekaluvarastoa? Koska eihän se sitten olisi meidän koti. Mistä tasapaino?

Sisustuksen suhteen on jonkinlaista suuntaa jo löytynyt ja esimerkiksi keittiössä huomasin, että värejä voi käyttää myös tavalla, joka ainakin omasta mielestäni sopii loistavasti myös vuoden -25 kaunottarelle. Nyt tuli kuitenkin uusi mietinnän paikka. Voiko seinään laittaa maalattuja huokolevyjä? Vai näyttävätkö ne täysin tyylittömiltä perinnetapetin rinnalla? Osaammeko tehdä seinän korjauksen loppuun asti tyylikkäästi, mutta kuitenkin niin, että lopputulos on meidän näköinen?

Tähän kysymykseen en voi vielä antaa vastausta, koska levyt eivät ole vielä paikallaan. Jännityksellä odotan, oliko ajatukseni ihan epäonnistunut, vai onko lopputulos hauskan ja persoonallisen näköinen? Voisin tietysti sanoa, että eipä se ole niin tarkkaa, tuohon kohtaan tulee luultavasti kuitenkin jokin kaappi tai hylly, työhuone kun on kyseessä ja tilpehööriä paljon. Mutta silti haluaisin tehdä tämän loppuun asti kauniisti, vaikkakin vielä toistaiseksi hieman puutteellisin taidoin. Kunhan saamme työn valmiiksi, laitan teille kyllä kuvia. 

Viimeksi näitte keittiön hellan uuden ilmeen - sekään ei ole ihan tavanomaisen näköinen ;) Me nyt vaan ei vissiin olla muutenkaan ihan tavanomaisia :D Nyt kokonaisuus on valmis, kun sain hopeamaalia luukkuihin:

Lopputulos kuvastaa hyvin minua. Viivat eivät ole ihan suorassa, olen hieman kärsimätön, enkä aina niin tarkka. Hellanluukuista puuttuu muuten pari osaa, mutta hyvin toimii näinkin. Nupin puuttuminen on kyllä vähän kurjaa, varsinkin sitten kun luukku on kuuma. Pitäisi jostain hommata uusi. Tai tehdä.

 Eilen teimme "kiinnityskärytyksen", tarkoituksena siis polttaa kiinni pinnan liesimusta. Odotin pahempaa krääsää, mutta selvisimme aika vähällä. Liesituuletin oli päällä ja ikkuna auki, emmekä itse olleet keittiössä. Toivotaan ettei haise enää seuraavalla kerralla. Tuntui ihanalta saada taas hellaan tulet, puiden naksahtelu ja nopeasti leviävä lämpö ovat kodikkuuden huippu! 

Katsotaa muuten noita luukkujen kuvioita! Ihanaa, että näinkin arkiseen asiaan on panostettu kauneutta <3 

Viikko sitten minulle soitti Kunnallislehden toimittaja, joka halusi tulla tekemään meistä juttua. Alun perin hän oli kuullut meidän kirpputoristamme, mutta kun kuuli että remontoimme vanhaa taloa ja olemme taiteilija/yrittäjäperhe, hän innostui antamaan jutulle näkökulmaa siltäkin suunnalta. Eilen saimme sitten nähdä kotimme (ja itsemme, voi apua) lehdessä kokonaisen aukeaman kattavassa jutussa. Tuntuipa oudolta! Normaalistihan olen itse se juttuja kirjoittava osapuoli, mutta oli ihan kiinnostavaa olla nyt haastateltavan housuissa. Mitään kotijuttua ei talosta vielä saa, eikä ollut tarkoituskaan. Ehkä sitten joskus? Ja sen teemme sitten valokuvaajan kanssa itse ;) 

Luulin pari viikkoa kestäneen flunssan jo luovuttaneen, mutta tänään tuli taas takapakkia. Ilmeisesti parin päivän touhuaminen ei ollut oikein viisasta. No, nyt pysyn paikallani taas vähän aikaa. Pah. Pysykää te muut terveenä - ja pitäkää mukava viikonloppu!

Total makeover

Tiedättehän ne ohjelmat tv:ssä, joissa tehdään ihmisille totaalinen muodonmuutos? Toisinaan toivoisin, että minullekin voisi sellaisen tehdä, omasta ulkonäöstä huolehtiminen tuntuu olevan listan viimeisenä, jos edes listalle pääsee..Samalla konseptilla tehdään myös jättimäisiä remontteja taloihin ja sitten omistajat saapuvat paikalle ja itkevät ilosta. Tunnustan, että itsekin yleensä kyynelehdin noita hetkiä katsoessani, vaikka mies kyynisesti väittää, että kaikki on vain lavastusta. No entäs sitten? Ovathan kaikki nyyhkyleffatkin vain fiktiota, mutta itkettävät silti.

Silkkilässä tapahtui pienimuotoinen muodonmuutos, joka kylläkään ei saanut minua kyynelehtimään, mutta kylläkin pörhistelemään kuvaannollisia höyheniäni tyytyväisenä. Ja ei, kohteena ei ollut emäntä, ikävä kyllä.

Viimeksi näytin teille, miten hieno keittiön puuhellan päällisestä tuli liesimustalla. Kokonaistilanne oli tuon käsittelyn jälkeen tämä:

Peltikuoren ruskea väri oli alun alkaenkin tuntunut hieman ankealta omaan makuuni, vaikka varmasti oikein käytännöllinen väri onkin. Kun minulle selvisi, että kuoren voisi maalata, alkoi mielikuvitus lentää. Mikä sävy sopisi keittiöön - ja hellaan?

Värikartta on suosikkilukemistoani nykyään ja sitä tutkiessa päädyimme miehen kanssa yhteisymmärryksessä lopulta oikein tummaan petrooliin. Malliruudun (sen postimerkin kokoisen) perusteella väri oli niin tumma, että se melkein näyttäisi mustalta, mutta ei kuitenkaan ihan. 

Paikallinen rautakauppa tuotti tällä kertaa pettymyksen kauppiaan väittäessä, ettei sopivaa maalia ole. No ehkä ei sillä hetkellä ollutkaan, juuri siellä. Muiden kokemuksista viisastuneena pyysin kuitenkin miestä hakemaan toisesta kaupasta Helmi kalustemaalia, jonka kyljessä aivan oikein lukee, että se sopii myös esim pönttöuunien maalaamiseen. Lämmönkesto 80 astetta. Mies toi kaupasta tällaisen:

Ensimmäinen ajatus oli että VOI EIII, unohdin pyytää tuomaan kiiltävää maalia :( Miten tuota mahdetaan pitää puhtaana..Mutta päätin kuitenkin antaa maalille mahdollisuuden, saisihan siihen päälle sitten kiiltoa tarvittaessa.

Olin jo aikaisemmin hionut peltipintaa kevyesti, jotta maali tarttuisi paremmin. Kun kerran aiemmin  puhuin aiheesta maalikauppiaan kanssa, hän sanoi, että alle olisi hyvä laittaa tartuntamaali. Huomasin kuitenkin siinä vaiheessa, että tartuntamaalipa ei kestä kuumaa, joten se ei sovellut tähän tarkoitukseen. Siispä sutimaan suoraan Helmi-maalia pintaan. 

Ensimmäisestä kerroksesta en näytä kuvaa, koska kuvasta ei erotu kunnolla, miltä pinta näyttää. Ymmärrettävästi peltipinta ei kuitenkaan heti peittynyt kokonaan, vaan ruskea kuulsi läpi paikoitellen. Pensselinvedot myös näkyivät rumasti. Parin päivän päästä vuorossa oli toinen kerros ja nyt jälki olikin jo minun vaatimustasoni tyydyttävä ja riittävän peittävä. 

Entä se väri? Tadaa!

Minulle tuntuu joka kerta käyvän niin, että vaikka valitsisin kuinka tumman värin, se on maalattuna paljon oletettua vaaleampi :D No, tätä väriä ei ollut enää tummempana, joten tällainen tuli. Olen itse ihan huikean tyytyväinen, koska tämä on yksi ehdoton lempivärini! Oikeastaan kaikki turkoosin ja petroolinsinisen sävyt ovat :D Alkuperäinen ajatus EI ollut, että väri olisi noinkin "näkyvä", mutta yhtään ei kaduta. Vaikka maali on himmeää, ei pinta ole kuitenkaan mitenkään kovin "matta", vaan juuri sopivan kiiltävä kuitenkin. Ehkä alla oleva pelti ja maali vaikuttavat tähän.

Luukkuja varten on jo hopeamaali ostettu, eli näytin teille oikeastaan vähän keskeneräisen "taideteoksen", En vaan malttanut olla näyttämättä, kun olen tuosta väristä niin iloinen! 

Kun kaikki on saatu maalattua, pitää hellaa kuumentaa, jotta saadaan a) liesimusta tarttumaan, b) luukkumaali tarttumaan ja c) en tiedä pitääkö tuon kuorimaalikin jotenkin vielä tarttua lisää, hyvin on kyllä kuivunut. Hieman pelottaa että millainen krääsä hommasta oikein seuraa, mutta on kai vaan avattava kaikki ikkunat, laitettava pökköä pesään ja paettava itse vaikka pihalle tekemään jotain. Kerron sitten jälkeenpäin, miten kävi. 

Hajusta viis, kunhan on kaunis, vai miten se logiikka tässä kuului mennä..

Reilu viikko sitten meillä oli varsin touhukas perjantai. Paikalla oli nimittäin putkimies ja käväisi talossa myös toinen paikallinen alan ihminen, joka tulee loppukuusta asentamaan meille ilmalämpöpumpun. Oikeastaan olisi kiva ollut ottaa tähän hommaan tuttu tekijä, mutta päädyimme kuitenkin tällä kertaa paikalliseen yritykseen hinnan ja mahdollisen huoltoavun läheisyyden takia. Eihän sitä tiedä, miten me onnistumme pumpun kanssa tunaroimaan..

 Tuntui varsin mieltä ylentävältä, kun talo oli täynnä hyörinää ja työkalujen ääniä. Hommahan edistyy! 

Tämä putkimies oli kyllä ihan uskomaton. Hänellä oli niin kova vauhti päällä, että melkein sukat pyöri itsellä jalassa, kun hän porhalsi ohi, selvittäen vesiputkien kuntoa ja uudelleen vetoa. Sitä oli todella ilo katsoa - siis sitä tekemisen meininkiä, ei vesiputkien kuntoa.

Niillä ei nimittäin mitään kuntoa ollut. Neljä vuotta tyhjillään seisomista oli ruostuttanut vanhat putket sisältä niin, että vesi olisi päässyt kulkemaan korkeintaan nuppineulan paksuisesta väylästä - eli ei ollenkaan. Ei auttanut muu, kuin vetää kellarista uudet putket. Niitä varten piti lattiaan tehdä uudet reiät, vanha reitti ei olisi enää toiminut ilman massiivista rikkomista ja availua. 

Sinnikkäästi putkari reiät lattiaan teki, vaikka välipohja oli paksuudeltaan noin puoli metriä ja matkalla vastaan tuli rautaa, joka pakotti vaihtamaan reittiä aavistuksen. Ai niin - ennen poraamista olin ehtinyt sanoa, että en halua säästää vanhaa allastasoa, kun se on niin ruma. Tämä oli putkimiehelle hyvä uutinen, taso kun olisi hidastanut poraushommia huomattavasti. Viisi minuuttia myöhemmin allas oli jo irti ja taso päätynyt pihalle:

Hyvät ihmiset miten nopeasti asiat etenevät, kun on oikea tekijä paikalla! Vähän myöhemmin vedentulolle oli tehty uudet vedot (näkyvät kuvan keskellä valkoisina lattiasta nousevina putkina):

Tässä vaiheessa hyvä uutinen oli, että vessaa saattoi nyt vetää ihan oikeasti, eikä tarvinnut enää kaataa ämpärillä vettä perään, kuten tähän asti. Huonoja uutisia olikin sitten enemmän. Pytty on tullut tiensä päähän ja tarvitsemme uuden. Ja vielä ikävämpi asia on se, että suihkukaapin takana olevat putket ovat haljenneet, joten niiden korjaamiseksi on purettava suihkukaappi pois. Myös veden saaminen keittiön hanasta vaatii jonkin verran purkamista ja uudelleen vetoja, mutta löysimme luultavasti toimivan reitin tähän, jota voimme valmistella ennen seuraavaa putkimiehen vierailua. Hän on taitavana tekijänä varsin työllistetty mies, joten se voi vähän kestää. No, on meillä tässä tekemistä sillä aikaa. 

Tuosta suihkukaapista en ihan hirveästi tykkää. Olemme sitä käyttäneet pesemisen yhteydessä hyödyksi  (hanasta ei vettä tullut, mutta ämpärissä sitä oli) ja täytyy sanoa, että sisäänmenoaukko on TODELLA ahdas! Nolottaa, että en meinannut mahtua suihkuun ollenkaan..Okei, en ole mikään ihan pieni enkä hoikka, mutta tähän asti olen kyllä sentään mahtunut suihkukaappiin! Tuonne ei ahtaanpaikankammosta kärsivällä taida olla asiaa muutenkaan. Minkäänlainen liikkuminen ei hirveästi suihkussa onnistu. Pitäisi saada jotenkin saippuaa oikeisiin paikkoihin ja sitten vaan seistään paikallaan mahdollisesti hitaasti pyörien ja toivotaan että vesi osuu kohdalleen :D 

Kaapin olemassaolo on kuitenkin näillä näkymin välttämätön, koska vessassa ei ole kosteuseristystä. Suihkukaapin kanssahan sitä ei ole pakko olla. Mietinnässä on kuitenkin nyt, väkerretäänkö tuo ahdistuskaappi takaisin paikoilleen putkien korjaamisen jälkeen, vai käytetäänkö vain saunassa olevaa ammetta ja suihkua? Jos se siis toimii, alkaa tuntua siltä että putket paukkuvat tai ovat paukkuneet vähän joka paikassa :/ Kellarissa kulkeva saunan kylmävesiputki nimittäin järjesti pienen rapunpesusession, kun vettä alkoi sielläkin suihkuta pitkin seiniä ja lattioita :D 

Ilouutinen on kuitenkin nyt se, että saunaan saadaan jo kylmää vettä hanasta!! Tai siis putkessa on sellainen pesukoneliitin, koska oikea hana oli hajonnut. Tässä kohtaa on ihan pakko nauraa, minusta on jotenkin tragikoomista, että kaikki hajoaa. Kyllähän se riski oli olemassa, mutta kai sitä silti toivoi, että kuin ihmeen kaupalla osat ja putket olisivatkin olleet ehjiä..Mutta ei. 

Tulee väkisin mieleen se taannoinen elokuva, jossa pariskunta osti edullisesti upean kartanon, todetakseen vain sen olevan lopulta täysin susi ihan joka paikasta. Oletteko nähneet sen? Talosta hajoaa kaikki, palkatut remppamiehet ovat ihan tunareita, jossain vaiheessa koko yläkertaan johtava portaikko romahtaa alas ja muistaakseni koko julkisivukin. Se on niin hirveää, että se on jo ihan hulvatonta. Ikävä kyllä en muista elokuvan nimeä, mutta saatatte tietää mitä tarkoitan. Elokuvassa on muuten onnellinen loppu, vaikka tie sinne on kovasti kivinen. 

Tästä pääsen aasisiltaa pitkin asiaan, jonka olen kuullut muutamia kertoja. On ollut hauska huomata, miten moni tätä taloa on käynyt katsomassa ja ihastelemassa sen vielä ollessa myynnissä. Useita kertoja kuultu kommentti on kuitenkin: "mutta meillä ei riittäneet rahat moiseen projektiin". Lause saa minut sekä nauramaan sisäänpäin, että tuntemaan tuskanhien otsallani. Nauru kumpuaa siitä, että kukaan näistä ihmisistä ei tiedä, miten olemattomalla budjetilla me tätä remonttia teemme. Jos joku siellä nyt luulee, että me olemme jotenkin piileviä miljonäärejä, voin vakuuttaa että asia ei todellakaan näin ole. Meillä on luultavasti vähemmän tuloja kuin keskivertosuomalaisella! 

Se mitä meillä ilmeisesti on enemmän kuin muilla, on hulluutta ja mitä meiltä puuttuu, on terve järki ja kyky tajuta kokonaisuudessaan, kuinka isosta projektista OIKEASTI on kyse ja kuinka paljon rahaa tähän OIKEASTI tulee menemään. Lisäksi meiltä puuttuu aika paljon remonttitaitoja, emmekä myöskään ole järin vahvoja, nuoria emmekä terveitäkään. Näillä eväillä aika moni varmasti ajattelisi, että ei kyllä kuuna kullan valkeana lähtisi tällaiseen jättiprojektiin. 

Niinpä. Mutta me kuitenkin lähdimme. 

Kuka tietää, jos jonain päivänä edessä on tilanne, että meiltä loppuu voimat ja rahat niin kokonaan, että hommasta ei vaan tule enää mitään. Ehkä silloin joudumme luovuttamaan ja antamaan mahdollisuuden jollekulle toiselle jatkaa unelman toteuttamista. En voi vannoa, että pystymme viemään koko seikkailun loppuun asti. Ehkä päädymme asumaan röttelössä, jossa paikat hajoilevat jatkuvalla syötöllä ja niitä sitten paikataan auttavasti (laastarilla?) Ehkä kyllästymme, avioliittomme joutuu koetukselle ja päätämme, että nyt riittää. Emme jaksa enää. Siis remonttia, avioliitto kyllä pysyy ja kestää.

Mutta ennen kuin siinä pisteessä ollaan (toivottavasti ei koskaan olla) - nautimme tästä suuresta seikkailusta. Koska sitähän tämä on, kaikin tavoin. Ja sinä, arvoisa lukija, olet kanssamme samassa kyydissä. Annamme sinulle mahdollisuuden seurata turvallisesti omalta kotisohvalta kahden hullun boheemin räpeltämistä vanhan talon parissa. Laatuviihdettä mitä suurimassa määrin, vai mitä?

Pakko vielä tarttua toiseenkin usein kuultuun lauseeseen: "Voi miten kauheasti teillä on tässä työtä!!" Se on kuultu niin moneen kertaan, että mieheni lopulta uhkasi kieltää ketään enää niin sanomasta. 

Voin vakuuttaa teille, että olemme kyllä asian huomanneet. Kuten myös sen, että talon katto on vanha ja pitäisi vaihtaa, lämmitysjärjestelmä on risa ja pitäisi vaihtaa - jatkanko listaa? Se, mitä ikävä kyllä ihan kaikki ammatti-ihmisetkään eivät tunnu tajuavan on se, että me haluamme ja aiomme korjata taloa PIKKUHILJAA. Ei kaikkea kuukaudessa, käyttäen rahaa hulvattomia määriä ja repimällä kaiken auki ja tekemällä uusiksi. Toki, esimerkiksi vuotava katto on korjattava heti - mutta koko kattoa EI tarvitse vaihtaa saman tien. 

Voin sanoa, että minun henk koht suosikkilistalleni pääsevät heittämällä ne ammattilaiset (ja muutkin tekijät), jotka EIVÄT heti kättelyssä kerro minulle, miten toivottoman rikki kaikki on. Suosikkilistalla on jo putkimies. Hän kyllä tosin lipsautti alussa meidän hankkineen puuhamaan itsellemme, mutta annettakoon se anteeksi. Sen jälkeen ei nimittäin kuulunut yhtä ainutta päivittelyä sen suhteen, miten kaikki on rikki ja ummessa jne. Tosiasiat hän toki totesi, mutta ilman sitä ärsyttävää päivittelyä. Kun vika löytyy, se todetaan ja sitten se korjataan. Ilman että tarvitsee asiaa sen enempää paisutella. 

Näyttää siltä, että nyt löytyi myös kattovuotoa korjaamaan samanhenkinen yrittäjä ja siitä olen todella kiitollinen. Syksy sateineen on jo täällä.

Nyt suunnistan takaisin vaaka-asentoon. Ei siksi että nyt olisi laiskottelu paikallaan, vaan siksi että olen jo viikon sairastanut pahanmoista flunssaa, jonka tytärkulta toi tuliaisina (oli itsekin sairas, mutta vain neljä päivää) koulustaan. Ääh, nämä opiskelijapöpöt eivät sovi minulle! Eikä nyt kyllä olisi aikaa yhtään makoillakaan, vaan pakata edelleen muuttolaatikoita. Mutta minkäs teet..

Tauti ei näköjään kuitenkaan estänyt kirjoittamasta taas kilometritolkulla tekstiä. Loistavaa jos jaksoitte lukea kaiken!

Haikeita tunnelmia ja liesimustaa

(Jos luet blogia kännykällä, suosittelen edelleen klikkaamaan kuvat auki. Näin ne näkyvät terävinä ja ovat enemmän ilo silmälle ;) )

Heh, siinäpä teille ajatuksia herättävä otsikko :D Miten se elämä on taas ollutkin olevinaan niin täynnä kaikkea, ettei edes tänne ole ollut aikaa kirjoittaa..Hiljaisuus ei niinkään ole johtunut siitä, että olisin täynnä tarmoa tehnyt kaikenlaista. Paremminkin päinvastoin. Otetaanpa siis pieni yhteenveto jälleen näistä terveysasioista, koska ne kuitenkin jälleen elämään paljon vaikuttavat.

Voimavarojen suhteen mennään edelleen kovasti säästöliekillä. Uusin saamani diagnoosi on, että kärsin vaikeasta uniapneasta. Cpap-hoito aloitettiin pari viikkoa sitten, alku oli todella vaikea. Olin valmis heittämään mokoman kuonokopan seinään jo ensimmäisenä yönä, itkua olisin vääntänyt jos se ei olisi ollut niin vaikeaa maskin kanssa. Kaksi viikkoa myöhemmin voin kuitenkin onneksi sanoa, että nukkuminen töpselitötterön kanssa ei oikeastaan ole niin kauhean vaikeaa. Nukun jopa kahdeksankin tuntia kuta kuinkin putkeen, enkä tuona aikana juurikaan tiedosta maskin olemassaoloa. Mitä nyt välillä korjaan sen asentoa, kun suhina paljastaa, että ilmaa pääsee jostain karkaamaan.

Mutta. Kun vointi on huonontunut. Tai sekä että. Olen tavallaan kirkkaampi päästäni nyt, mutta sitten on tullut kaikkea outoa. Korvat suhisevat. Lisälyönnit ovat lisääntyneet. Keuhkot ja rintakehä kipuilevat. Tuntuu, kuin joku istuisi keuhkoputken päällä ja toisinaan on raskas hengittää. Ja pahin kaikista - olen alkanut saada voimakkaita paniikkikohtauksia.

Hieman samanlaisia oireita on näin voimakkaina ollut viimeksi monta vuotta sitten, kun kävin läpi burn outin. Aivot tuntuvat lähtevän ihan omille teilleen. Se on hyvin, hyvin pelottavaa. Saatuani viikko sitten pahan kohtauksen ollessani yksin kaupungilla, 50 km kotoa, autolla, en oikein haluaisi mennä kauppoihin enää ollenkaan. Yhtäkkiä en haluaisi mennä kotoa minnekään. Mutta kotonakaan ei vaikea olo jätä rauhaan.

Olen hämmästyneenä seurannut tätä tapahtumaketjua. Mitä oikein on tekeillä? Voisiko cpap-hoito sekoittaa aivoja, vaikka siis vaikutuksen pitäisi olla päinvastainen? Vai onko kyse siitä, että kun aivot saavat kuka ties kuinka monen vuoden jälkeen happea moninkertaisesti aikaisempaan verrattuna, ne tilttaavat ensin kokonaan?

Vai onko sittenkin kyse tunneperäisistä syistä? Meitä on nimittäin kohdannut yksi iso muutos, joka varsinkin minulle äitinä on tuottanut aikamoista tunnemyllerrystä.

Tyttäremme aloitti ammattikoulun Paasikivi-opistossa ja onneksi viihtyy siellä todella, todella hyvin. Olen tästä valtavan iloinen ja myös ylpeä, onhan aika hajamielisestä ja arasta tyttärestä parissa viikossa kuoriutunut itsenäinen, asiansa hoitava nuori. Koulun alkuun asti olin ollut siinä autuaassa luulossa, että tytär kulkisi kouluun kotoa käsin joka päivä. Ehkä, mutta vain ehkä, tästä oli tarkoitus joustaa sitten, kun säät muuttuvat vaikeiksi jne.

Kuinka ollakaan, pitkä matka kävi kuitenkin heti alussa jo niin raskaaksi, että tytär lähes itse päätti, että koska hänellä kerran on huone asuntolassa, hän jää sinne yöpymään. Kotona hän käy noin kerran viikossa ja tietenkin sitten viikonlopuiksi. Mutta yhtäkkiä minulla ei enää olekaan täällä kotona lasta. Onneksi on sentään mies, joka kovasti yrittää minua lohduttaa. Mutta me olemme eläneet todella tiiviisti lähekkäin kaikki nämä vuodet, kaikki kolme. Minusta tuntuu että en ole kokonainen muuten kuin silloin, kun tytär on kotona.

En halua tuntea näin. Haluan vain olla iloinen, että hän viihtyy, pärjää ja on löytänyt luokasta kavereita. Mutta ei. Olen tullut herkemmäksi kuin koskaan aiemmin. Itku tulee milloin mistäkin. Voi kunpa kyynelehtimällä voisi edes laihtua, olisin jo huomattavasti hoikentunut!

Ne, jotka tämän ovat jo ennen meitä kokeneet, sanovat että kyllä siihen tottuu. Niin varmaan tottuukin, vaikka perhesuhteet ja me äiditkin olemme kovin erilaisia. Juuri nyt minusta tuntuu, että en totu ikinä siihen, että mikään ei koskaan enää tule olemaan niinkuin silloin, kun rakas lapsemme kävi koulua kotoa käsin. Ei koskaan enää.

Vaihtelevalla menestyksellä yritän pitää itseni toimeliaana, jotta en lamaantuisi täysin. Pahinta on, että välillä tuntuu ettei edes Silkkilä enää innosta. Eihän tytär ole kaikessa mukana siellä, vaikka toki tulee sinne muuttamaankin meidän kanssamme. Mutta se ei enää ole hänen ainoa kotinsa. No, joka tapauksessa kun sain itseni koottua tänään, sain sentään tehtyäkin jotain ja olen tyytyväinen.

Keittiön puuhella oli päässyt aika kauhean näköiseksi. Olen sitä nyt koko kesän katsellut ja tänään lopulta sain aikaiseksi sen, mitä oli suunnitelmissa. Tässä oli lähtötilanne:

Koska hellaa ei tietenkään ole lämmitetty koko kesänä, oli siitä tullut hieman hassusti laskutaso tavaroille, joita otettiin tai laitettiin jääkaappiin, joka on heti tuossa oikealla. Saapa nähdä, muistammeko talvella, että emme laske maitopurkkeja ja voipaketteja hellan kuumalle tasolle :D 

Rapsuttelin pahimpia ruosteita teräsharjalla ja sitten avasin liesimusta-pullon. Työ sujui hyvin, mutta aluksi jotkin osat tuosta päällisestä jotenkin hylkivät liesimustaa. Tilanne kuitenkin korjaantui, kun lisäsin kerroksia vähitellen, ohuesti. Lopuksi hankasin pehmeällä rievulla. Lopputulos:

Tästä tuli niin hieno!! Olen ihan lapsellinen ylpeä itsestäni :D En lämmittänyt hellaa käsittelyn lopuksi, vaikka jotkut niin tekevätkin. Ajattelin, että teen sen kuitenkin lähipäivinä, jotta pintakäsittely "kiinnittyisi". 

Seuraavaksi on tehtävä jotain tuolle kauhealle ruskealle pinnalle, se näyttää nyt vielä kurjemmalta. Suunnittelen maalaavani peltiseinämät tummalla jadenvihreällä..Musta on kai se perinteinen väri, mutta en halua tästä mustempaa. Eihän mustasta hellasta löydä edes uuninluukkuja! Tulipesän luukut tarvitsevat myös vähän hopeamaalia. Ja luukusta puuttuu muuten nuppikin ja alaluukusta se vedonsäätöpelti, vai mikä se on. Mistähän semmoiset löytyisi? 

Pintakäsittely jatkui hellasta työtasoihin. Viikonloppuna jo hioin ja öljyvahasin liimapuutasot kertaalleen. Öljyvaha on samaa, mitä käytin pirtinpöytään. Hiomisesta huolimatta en saanut kaikkia tasoissa olleita jälkiä pois, mutta päätin lopulta, ettei se haittaa. Vahaus kuitenkin raikastaa pinnan kivasti ja antaa vähän mahongin sävyä. Nyt tasot näyttävät tältä:

Luulenpa että vedän tuohon päälle vielä kolmannen vahakerroksen, sitten on hyvä.

Tänään taloon muutti tänään myös yksi uusi huonekalu. Saimme naapurilta ihanan vanhan sängyn. Olin jo aikaisemmin ajatellut, että kuistille olisi kiva saada joku sohva tai oleskelupaikka, vaikka en ole ihan varma, tuleeko siellä oikein oltua. Suloinen sänky kuitenkin sijoitettiin nyt sinne:

Patjat ja tyynyt vain puuttuvat! Kuisti on kaikin puolin aika söpö "huone", vaikka se tällä hetkellä onkin ollut lähinnä työkalujen ja muun roinan säilytyspaikkana..Talvella arvelen, että polttopuukorit ja -laatikot hakeutuvat tänne välisäilytykseen. 

Kuistilta on hauskaa tähyillä vaikka läheiselle mökkitielle, näkyykö naapureita ;) Ehkä kissat omivat tuon sängyn itselleen, kuten ne nyt ovat viihtyneet meidän katetulla terassillamme?  Jos meillä siis vielä on kissoja, suureksi suruksemme yhtäkkiä molemmat kissat ovat tällä hetkellä kateissa! Toinen on kulkijaluonne, joka äitinsä tavoin tekee joskus useankin viikon reissuja. Mutta toinen ei ole lähtenyt yhtä yötä pitemmäksi ajaksi mihinkään ja on nyt ollut jo usean yön poissa. Mitä niille oikein tapahtuu?? 

Ihana sadonkorjuuaika on tarjoillut meille puutarhan antimia, joista olemme todella kiitollisia. Omenat ja luumut tuntuvat lahjoilta <3 Omenasato jäi jostain syystä aika suppeaksi, mutta valkea kuulas antoi niin paljon, että pääsin jo kokeilemaan hillon tekoa:

Tämä on NIIN hyvää! 

Oi ja nämä luumut! Niin makeita ja hyviä! Paljon olemme popsineet ihan tuoreeltaan, tänään teimme miehen kanssa myös saksalaista rumtopf:ia, eli säilöimme luumuja sokeriin ja rommiin. Kolmen kuukauden päästä herkutellaan! Ajattelin myös pakastaa näitä soseena talven piirakkaleipomuksiin. Poimimisesta tekee haasteellisen se, että puut ovat todella korkeita ja loput luumut kiikkuvat huipussa. Pitää keksiä joku systeemi saada ne alas ilman, että ne menevät pudotessaan heinikon ja nokkospuskien sekaan. 

Lavapuutarhamme on myös tuottanut runsaasti satoa, vaikka aloitimme todella myöhään. 

Olemme nauttineet maukkaista salaateista, kesäkurpitsasta ja aivan, aivan ihanista Annabella-perunoista! Pavut tekevät vielä tuloaan, nyt vain toivotaan ettei hallaöitä tulisi vielä pitkiin aikoihin. Mikään ei voita itse kasvatettua, puhdasta luomuruokaa. Keitetyt omat perunat voin ja salaatin kanssa - ruokaa, joka kelpaisi kuninkaalle <3 

Tästä tekstistä tuli hassun hajanainen, aihepiirit lentävät laidasta toiseen. Vielä haluan kuitenkin kertoa yhdestä hauskasta löydöstä, jonka teimme tutkiessamme yläkerran varastoa.

Olen koko ajan toivonut, että talosta löytyisi jotain todella vanhaa, aivan sen alkuajoilta. Nyt löysimme kirjekuoren, johon oli joku aiemmista omistajista kerännyt aarteita:

Postikortteja, liikekirje, jossa maanviljelijä Isotalolle Silkkilään tarjotaan hyvälaatuista sementtiä..Käsityö-lehti vuodelta 1925. Mitä löytöjä! Salaperäisin on postikortti, jossa on merkittävä vuosi 1914. Kaikki muut ovat vuodelta 1925 - miksi joukossa on niin paljon vanhempi postikortti? Mikä on sen tarina? Miten kiehtovaa!

Tässä kaikki tältä kerralta. Kiitos että kävit ja luit ja tervetuloa uudelleen!