Kun aika on

Voi kuulkaa..nyt se sitten tapahtui! Me muutettiin!! Tätä kirjoittaessa tuntuu vieläkin jotenkin tosi epätodelliselta, vaikka täällä ollaan jo yövytty peräti viisi yötä.

Tätä siirtymistä on nyt venytetty, suurin syyllinen olen tainnut olla minä. Se vaan tuntui jotenkin vaikealta, lähteä kaikesta tutusta ja turvallisesta. Ja jättää äiti. No juu, vain reilun 20 kilometrin päähän, mutta silti..kun tähän asti on nähty hänen valot ikkunasta. Ja olihan talossa toki vielä semmoisia hommia, mitä oli hyvä saada valmiiksi, kuten toimiva vessa ja suihku. Nyt on semmoisetkin. Ja tähän väliin haluan ehdottomasti antaa kiitoksen ihan yliveto-putkimiehelle, joka oli varsinainen taikuri tehdessään tästä meidän vanhasta kartanosta ihan toimivan kodin. Ihan superiso suositus halikkolaiselle LVI Vuorikoskelle. Hommat sujuivat joutuisasti, tuntui että itsellä välillä sukat pyöri jalassa, kun putkari porhalsi vessan, keittiön ja kellarin väliä. Ilo on katsoa ammattilaista työssään, kerta kaikkiaan!

Tänään mies sanoi, että apua, ollaanko me nyt sitten jo koukussa näihin mukavuuksiin, kun sentään 18 vuotta pärjättiin ulkovessalla ja kantovedellä?! Edelleen tuntuu niin isolta ihmeeltä, kun keittiön hanasta tulee kuumaa vettä, suihkusta tulee kuumaa vettä ja kaikki toimii!! Me ollaan ihan luksushotellissa nyt ja koko ajan vaan odotan, että koska kaikki hajoaa ja joudutaan kiltisti palaamaan takaisin vaatimattomaan elämäntyyliin. Eihän tämä voi olla ihan jatkuvaa tämmöinen viiden tähden hotellielämä - vai voiko? No, ehkä tulee joku paukkupakkanen ja putket jäätyy, tai viemäri hajoaa ja kellari muuttuu eh..no ymmärrätte kyllä..Hyvä puoli siinä tapauksessa ainakin on, että meillä on se ulkovessa ja osataan me vettäkin vielä kantaa, joten ei kai meitä tässä hotellissa niin helposti pääse edes pelottelemaan :D

Mutta nyt taisin päätyä vähän sivuraiteelle. Torstaina siis siirtyivät muutamat painavimmat huonekalut tänne, eli piano, kaksi sohvaa ja telkkari (joka ei ollut järin painava). Kiitos tästä kuuluu kahdelle rivakalle nuorelle miehelle, sekä ystävälliselle paikkakuntalaiselle, jolta saimme vuokrata pakettiauton. Meille ilmeisesti tyypilliseen tapaan emme hirveästi tätä siirtymää edes suunnitelleet, mutta kun muuttoapu ilmoitti että torstaina sopii ja auton vuokra järjestyi, niin sitten me vaan päätettiin että selvä, nyt mennään. Ja kun ei ollut enää sohvia joilla istua, eikä telkkaria mitä katsoa, pakkohan se sitten oli vaan mennä perässä. Siispä torstai-iltana mies, minä ja koira nukuimme sitten jo Silkkilässä.

Tunteet menivät kyllä ihan laidasta laitaan. Samaan päivään mahtui kaiken lisäksi vielä aikainen poliklinikkakäynti tyksiin minun osaltani, joten ympäripyöreäksi se päivä meni. Illalla oli sitten jo niin väsy, että tuli itku ja vähän ikävä vanhaan kotiin. Tilannetta pahensi vielä se, että molemmat kissat jäivät sinne. Meillä kun on tässä ollut pientä haastetta sen jälkeen, kun uusi koira tuli taloon. Kissat päättivät, että mehän ei tuommosen rotan kanssa samassa huushollissa olla ja pötkivät molemmat omille teilleen :(

Onneksi yksi kissa saatiin kuljetushäkkiin pari päivää myöhemmin ja se on nyt karanteenissa yhdessä flunssaisen joululomalla olevan tyttären kanssa hänen huoneessaan. Kissa taitaa olla vieläkin niin järkyttynyt siirrosta, ettei ole kauheasti yrittänyt edes ulos, mitä nyt välillä vähän maukuu. Onneksi kuitenkin syö, juo ja tekee tarpeensa normaalisti.

Koiran kanssa emme ole vieläkään uskaltaneet päästää niitä ihan vapaasti vastakkain, kun tuntuu että jotain kamalaa tapahtuu, eikä näin jouluna taida päästä kovin helposti edes eläinlääkärille..Kirjava Indis on jälleen lähtenyt vähän pidemmälle reissulle ilmeisesti, mutta sille on varattu vanhan kodin kuistille ruokaa ja lämmin nukkumapaikka ja olemme siellä kuitenkin usein, joten eiköhän sekin tänne aikanaan saada. On tämä kyllä aika hankala tilanne ja meidät yllätti se, miten vaikeaa on saada kissat tottumaan uuteen koiraan. Kun kissat aikoinaan pentuina meille tulivat, edellinen koira Tipi tuli niiden kanssa heti juttuun. Näin päin onkin näköjään sitten paljon vaikeampaa. Kurjaa, mutta en halua vielä luopua toivosta. Jännittää vähän, että mitä tapahtuu kun tänne saatu Hupi päästetään ulos ensimmäistä kertaa. Yrittääkö se takaisin kotiin? Sinne se tuskin pääsee, välissä on kuitenkin pitkä siltakin, joten toivotaan ettei tätä yrittäisi.

Kylläpäs tätä tekstiä nyt piisaa, jaksatteko te edes lukea kaikkea :D Yllättävän nopeasti tämä on kuitenkin alkanut tuntua nyt kodilta. Välillä iskee ankeus ja ehkä vähän ahdistuskin - tässäkö minä nyt sitten asun loppu ikäni? Välillä taas innostus valtaa mielen, kun ajattelen mitä kaikkea voin täällä tehdä ja sisustaa. Vähitellen tavarat löytävät paikkansa ja nurkka kerrallaan otamme talon haltuumme. Tytär on kovasta flunssasta huolimatta kalustanut omaa huonettaan mieleisekseen ja on tyytyväinen. Hänen varsinainen residenssinsähän tulee olemaan yläkerran päätyhuoneissa, mutta ylös emme nyt vielä kerkiä. Siispä tuleva vierashuone on nyt hänen aluettaan. Ja kissan :D

Yritin ottaa muutaman kuvan olohuoneesta ja minun työhuoneestani, joka nyt myös makuuhuoneena toimii, mutta olipas vaikeaa. Ei uskoisi, että olen sentään sisustuskuvia ottavan valokuvaajan työkaveri :D :D Mutta saatte edes jotain käsitystä:

Ektorpin sohvia on siis kaksi, kuvassa näkyy niistä toinen. Olin itse asiassa todella hämmästynyt ja vähän pettynytkin, kun tajusin miten täyteen tyhjänä valtavalta vaikuttanut olohuone niistä tuli! Joko huone olikin yllättävän pieni, tai sohvat yllättävän isoja :/ Nyt tuntuu jo aika kotoisalta, mutta ei sitä tyhjää tilaa kyllä ympärille jäänyt niin paljon, kuin olin toivonut. Tärkeintä on kuitenkin, että on kotoisaa. 

Aikaisemmin mietin kovasti, pitääkö minun muuttaa sisustustyyliäni kovasti, jotta se sopisi tähän taloon, joka on niin eri kaliiperia kuin edellinen. Niin vaan kuitenkin nuo värit tulivat mukana tännekin, se olen niin minä. Ei minusta saa mitään arvokasta design-sisustajaa tekemälläkään! Boheemi, hieman höpsähtänyt, värejä rakastava ja kuitenkin aika vaatimaton ja edulliseen tyyliin tyytyväinen - sitä olen. 

Seuraava kuva kertoo hyvin tämän talon todellisesta tilasta:

Kaikkialla on pussukoita ja nyssyköitä. Vaatekaappeja ei ole kuin tyttärellä, minulla ei ole aavistustakaan mihin kaikki omat vaatteeni laitan. Tämä tulee kuitenkin toimimaan myös makuuhuoneena varmasti aika pitkään, joten johonkin ne pitäisi saada. Kaikki hakee paikkaansa ja suurin osa tavaroista on hukassa. Nukkumaan kuitenkin pääsee ja se lienee pääasia. Naurattaa nuo huokolevynpalaset tuolla sängynpäädyssä, kuvasta jää myös ulkopuolelle oikealla oleva pöytä, jonka päällä on työkaluja, maaliteloja, pellavariverulla ja muuta sekalaista. Tikkaatkin siellä piileskelevät, mutta niiden päälle oli kätevää laittaa vaatteita roikkumaan. Kyllä tämä tästä.

Vanha koti palveli meitä uskollisesti 18 vuotta. Nyt sinne meneminen tuntuu ankealta, yksi syy on se, ettei siellä ole lämmitetty. Totaalinen kaaos lannistaa myös. Tavaraa on siellä vaikka kuinka paljon, kaikkea en enää edes haluaisi tänne uuteen. Olenkin ajatellut, että järjestäisin pian jonkun sortin kirpputorin sinne, maksusysteeminä vapaaehtoinen summa. Osan annan pois. Tavarapaljous kyllästyttää. Työhuone hirvittää - en voi heittää sieltä juuri mitään pois, kun tarvitsen materiaalia töihini! Mutta miten saan ne siististi sijoitettua uuteen työhuoneeseen? En halua siitä mitään romuvarastoa..

Oikeastaan juuri nyt olisi aika ihanaa, kun joku muu hoitaisi sen loppuhomman siellä toisessa päässä ja me voitaisiin vaan jatkaa uutta elämäämme täällä. Mutta ei se vissiin niin mene. Tyhjennettävä se on, jotta saadaan talo kunnolla esiin ja toivottavasti löytyisi sille uudet omistajatkin jostain. 

Vieläkö jaksatte vähän? Haluan ehdottomasti näyttää teille, miltä meidän maisema ulospäin nyt näyttää:

Huomaatteko mitä puuttuu? No se pikkuinen talo! Uudet omistajat ovat tehneet ihan hirmuisesti työtä ja nyt pääsivät siihen vaiheeseen, että hirret saatiin numeroitua, katto purettiin ja hirret nostettiin yksitellen nosturilla auton kyytiin. Talven ne ovat varastoituna ja keväällä sitten pystytetään uudestaan taloksi muualla. 

Tällaista kuvaa ei vielä vähän aikaa sitten olisi voinut ottaa, koska talon läpi ei olisi näkynyt mitään. Etualalla näkyy vanhan mökin jykevä kivijalka, nämäkin perustuskivet on luultavasti louhittu lähimetsän kallioista. Alueen siistiminen saa jäädä odottamaan kevättä ja lisääntyvää valoa, nyt eivät vuorokauden valoisat tunnit riitä kaikkeen. 

Tänään oli meidän oven taakse ilmestynyt tällainen paketti:

Sellofaanin läpi näkyy vähän huonosti, mutta siis tuon mökin ostanut nuoripari oli tuonnut meille tällaisen ihanan lahjan: lintujen talipallotelineen, joka on tehty vanhan torpan ulkolaudasta! Ihan tuli vesi silmiin, kun tämä oli niin ihana ele heiltä ja niin ajatuksella tehty! En kyllä varmaan raaski laittaa tätä ulos sään armoille..ehkä laitankin sen sisälle seinälle?

Nyt on vähitellen aika palata perheen seuraan ja lopetella tämä historian ensimmäinen Silkkilässä kirjoitettu blogiteksti. Istun kirjoittamassa keittiön pöydän ääressä, koska työhuoneen pöytää ei tahdo tavaroiden alta löytää. Sisänäkymä on miellyttävä:

Ulkona on säkkipimeää, kauempana pilkottavat sieltä täältä naapurien valot. Koiraa ulkoiluttaessa voi kohdata tämän hieman karmivan näyn:

Kyseessä ei onneksi ole pellolle laskeutunut ufo, vaan ihan proosallisesti maitoauto, joka pitkät valot päällä halkoo pimeää kylätietä, matkallaan naapurikylän maitotilalle. Meille tämä kylätien varrella asuminen on uusi ja erikoinen kokemus ja vielä havahdunkin aina autojen ajaessa ohi. Aikaisemmin auton hurina tiesi sitä, että meille oli tulossa joku, kun tien varressa ei asunut juuri muita. Nyt kyse on vain ohi huristelevista autoilijoista, joista ehkä joku silloin tällöin tulee meillekin.

Kiitos että juuri sinä luit tämän pitkän sepustuksen! Toivon teille kaikille lukijoille ihania vapaapäiviä, nauttikaa perheen ja ystävien seurasta ja kerätkää voimia kohta koittavaan uuteen vuoteen. Kuulumisiin!

 

Sisustushömppää ja jyrsijäasiaa

Viime kerralla teksti oli sen verran vakavaa, että nyt täytyy kirjoittaa teille vähän kevyempää hömppää jo ihan omankin mielenterveyden takia :D Mutta ensin muutama sana jyrsijöistä. Tai tulppaaneista. Ja ikävä kyllä näistä molemmista samassa yhteydessä.

Kuten ehkä muistatte, istutin meidän kasvilavoihin tulppaaneja. Niitä olikin loppujen lopuksi sitten useampi sata, kun Matti Myöhäisenä pääsin halpahallin alelaareihin shoppailemaan. Kun hintaa oli enää euron per pussi, tulihan niitä muutama ostettua..Olin kovasti tyytyväinen saatuani joka ikisen sipulin mullan alle ja näin jo sieluni silmin aivan ihastuttavan kukkaloiston ensi keväänä. Päälle taiteilimme vielä kanaverkot, etteivät peurat ja jänikset pääsisi juhlimaan tässä välissä. Sitten tuli lunta:

Siellä ne uinuivat tyytyväisinä, tulppaanit. Ja olihan se lumi toki kaunista:

(Mistä me saadaan tuohon kivat kaiteet?? En yhtään tykkää noista kauheista lankuista, mutta jostain on voitava pitää kiinni..)

Parin päivän päästä lumi katosi ja siirryimme vesisadevaiheeseen, joka on nyt jatkunut jo niin kauan, että luultavasti kohta liikkuminen sujuu parhaiten soutuveneellä..Sula keli aiheutti myös toisen ison harmin. 

Tarkastaessani että kanaverkot ovat pysyneet tulppaanipenkkien päällä, aloin ihmetellä mullan pinnalla näkyvää valkoista juttua. Tarkemmin katsottuna tajusin kyseessä olevan tulppaanin juuret. Sitten silmä havaitsi penkin olevan täynnä reikiä. Vähän joka puolella. Kanaverkot olivat kyllä pitäneet loitolla isot eläimet - mutta en ollut ottanut lukuun niitä pieniä - hiiriä ja myyriä. Vietävän otukset olivat järjestäneet bileet siellä laatikossa ja nyt mietin, onko jäljellä enää yhtä ainutta tulppaania!!! Olisin valmis ottamaan nirrin pois joka ikiseltä vipeltäjältä, niin paljon nyt harmittaa! Äidillä on vielä muutama sipuli ja kerjäsinkin ne jo itselleni, mutta ensin on löydettävä oikein pienisilmäistä verkkoa - ja dynamiittia, kolme haulikkoa, kirves ja ydinpommi. Sori, mutta olen todella sotajalalla nyt..Mitäs muita karkottamiskeinoja näille tunkeilijoille voisi olla - vai onko mitään? Onko vaan unohdettava tulppaaniloistot? Murrrhgrhmm..

Mutta siirrytäänpä sitten sisätiloihin.

Meidän wc-remontti edistyy mukavasti, tai siis itse huonetta ei pahemmin remontoida, mutta vesiputkia on uusittu ja pytty sekä lavuaari menivät vaihtoon. Pähkäilin pitkään, mistä keksisin uuden tason lavuaarin alle, se vanha tasohan lensi pihalle, kuten varmasti muistatte. Aloin olla jo epätoivoinen, kunnes paikallisessa roskalavaryhmässä oli ilmoitus tällaisesta mööpelistä:

Se osoittautui juuri oikean kokoiseksi, lavuaari jää kaapin yläpuolelle. Tuosta keskeltä pitää ehkä ottaa vielä pois jotain, tai tehdä reikä. Huomenna selviää, kun putkimies tulee jatkamaan töitään. Laatikoiden etulevyt ovat hauskasti "aaltoilevat" ja vetimetkin ovat aika söpöt. Tässä on joskus ollut peilikin päällä, mutta sitä ei enää ollut. Se ei haittaa, koska peili meillä on jo valmiina odottamassa ja se tulee muutenkin paljon korkeammalle. 

Nyt mietin, miten tätä tuunaisin, vai tuunaisinko ollenkaan? Wc:ssä on myös suihkukaappi, joten kosteutta siellä pitäisi vähän kestää. Yksi mahdollisuus olisi venelakka, tai joku kosteutta kestävä maali. Sain myös tosi hyvän vinkin laittaa noihin tasoihin esim vanhaan tapettia tai jotain kivoja kuvia ja sitten lasilevyt päälle. Vielä en ole ehtinyt tehdä mitään, mietin miten tekisin. Tässä projektissa on oppinut, että ei kannata tehdä hätiköityjä päätöksiä, koska silloin menee melko varmasti mönkään. Maltti on valttia, vaikka intoa olisi kuinka ja muutoshaluja. 

Työhuoneessani on myös tapahtunut edistystä. Siniseksi maalatut huokolevyt on saatu paikoilleen ja olohuoneen oviaukon muovi on poistettu.

Oviaukkoon tulee varmaan jossain vaiheessa ainakin paksut verhot, jotta tilat voi erottaa tarvittaessa toisistaan. Olisi ihanaa, jos jaksaisi pitää työhuoneen aina järjestyksessä, mutta itseni tuntien voi projektien ollessa käynnissä olla aika sekaistakin. Siksi voisi olla hyvä, että saa sotkut pois silmistä :D  Tarvitsen välillä myös työrauhaa, kun kirjoitan juttuja ja mies katsoo tv:tä olohuoneessa.

Oli ihanaa laittaa jo yksi verhokin paikalleen:

Verhorenkaat loppuivat taas kesken, siksi vain yksi verho :) Ilahduin, kun löysin Hongkongista lisää renkaita edullisesti - mutta nepä olivatkin näihin tankoihin liian pieniä! Nyt minulla on sitten monta pussia renkaita, mutta tanko pitää vaihtaa.. Onneksi sellainen on jo, kun kierrätyskeskuksesta sen jo ajat sitten ostin, mutta olisin tykännyt näistä paksuista, kullanvärisistä enemmän. Miksi niitä kullanvärisiä, paksuja, isoja renkaita on niin vaikeaa löytää?? 

Onneksi nämä vanhat verhot riittivät pituutensakin puolesta, pitkiä verhoja kun tähän taloon uppoaa aika tavalla! Kuvassa näkyvä hirsiseinä saa jäädä näkyviin, siistimme vain noita raivopäisen emännän tapetinrepimisjälkiä ;)

Lopuksi näytän teille vielä yhden uusista kirppislöydöistäni, joka loikkasi kyytiin Salosta Secondhandmarketista. Lampun näin viime viikolla eka kertaa, pyörittelin sitä käsissäni ja naureskelin sen kitchmäisyydelle. Hintaa lampulla oli peräti viisi euroa. Päätin, että en kuitenkaan osta sitä. 

Virhe.

Lamppu jäi mieleen pyörimään siinä määrin, että sunnuntaina hieman ujona ehdotin miehelle, että huristelisimme sitä hakemaan maanantaina. Tuntuihan se vähän höperöltä, lähteä nyt ajamaan 50 kilometriä yhden pienen lampun takia. Minulla on kuitenkin sen verran ihana mies, ettei hän edes nauranut vaimonsa hassuttelulle. En siis tarvinnut hänen lupaansa lampun hankkimiseen, mutta oli kiva että hän lähti kuskiksi ja seuraksi. 

Onneksi lamppu nökötti kirppiksen hyllyllä edelleen ja korjasin sen onnellisena talteen. Samalla tutkin läpi kirppiksen loppuosan, joka viimeksi jäi katsomatta, kun aika loppui kesken. Mukaan tarttuikin tällä kertaa muitakin aarteita, joiden kohdalla päätin, että nyt en emmi, vaan ostan. Ettei sitten olisi taas tarvinnut lähteä uudelle hakureissulle :D Lampulle tuli siis vähän enemmän hintaa kuin se viitonen, heh..

Olen yrittänyt vähän rajoittaa tuota kirppisshoppailua, tavaraa kun on jo ihan riittävästi. Välillä kuitenkin iskee sellainen huikea tunne, että jihuu, minulla on ihana iso talo, mihin voin luoda erilaisia tunnelmia ja asetelmia! Se on kuin iso, tyhjä kangas, johon saan maalata ihan mitä haluan. Tyylillisesti huomaan kallistuvani boheemiin, lievästi mummoiluun ja mielellään vähän outoon. Saa nyt nähdä, millainen omituinen kokonaisuus tästä joskus tulee :D 

Välillä mietin, mitä tapahtuisi, jos talo pitäisi yhtäkkiä myydä. Sinne hankitut aarteet eivät mitenkään mahtuisi tähän vanhaan kotiin!! Toivottavasti emme joudu koskaan kohtaamaan tätä ongelmaa ;) 

Semmoista tänään. Koittakaahan pysyä pinnalla vesisateissa :) 

Surun ja ilon kuukausi

Tiedättehän ohjelmat, joissa käydään läpi "maailmanhistoria puolessa tunnissa"? Nyt tuntuu, että tähän tekstiin tulee niin paljon kaikenlaista, että tunne on melkein vastaava.

Kun kirjoitin edellisen tekstin marraskuun alussa, en tiennyt miten raskas kuukausi edessä olisi. Perheessämme on tapahtunut monenlaista, ihan kaikesta en voi, enkä halua täällä kertoa - mutta kerron sen, minkä katson olevan julkista tietoa ja minkä haluan kanssanne jakaa.

Joitakin viikkoja sitten aloin vihdoinkin tuntea, että olo oli kohenemaan päin ja voimat alkoivat palailla. Oli jälleen mieluista suunnitella työasioita, nekin kun olivat alkaneet voimien vähetessä ahdistaa todella paljon. Aloin tuntea varovaista toiveikkuutta - ehkä elämä alkaisikin jälleen hymyillä!

Sitten alkoi tapahtua. Todella surullinen asia, josta teillekin nyt kerron, koski koiraamme, 11-vuotiasta Tipiä. Sen kävely alkoi muuttua vaikeaksi, toinen etujalka aristi. Sohvallekaan ei tahtonut enää päästä. Sinnikkäästi se kuitenkin linkutti tarpeilleen, vaikka selvästi näki, että olo ei oikein ollut hyvä. Mies vei koiran eläinlääkäriin, jolla olikin huonoja uutisia. Tipillä oli pitkälle edennyt syöpä, yksi pesäke oli kainalon alla ja se aiheutti kävelyvaikeuden. Muutamiksi päiviksi koira tuotiin vielä kotiin, että tytärkin sai sen hyvästellä tullessaan viikonloppuvapaalle, mutta sitten koitti päivä, jota olimme kaikki pelänneet. Oli tullut aika sanoa hyvästit.

Tipi tuli meille aikoinaan tallinnalaisesta koiratarhasta aivan pienenä pentuna. Se oli minun ensimmäinen oma koirani ja antoi meidän perheellemme niin paljon rakkautta ja iloa, että sitä on vaikea sanoiksi pukea. 

Olen ihminen, joka parhaansa mukaan välttelee jäähyväisiä, oli sitten kyse hautajaisista tai läksiäisistä. Jotkut sanovat, etteivät uskalla hankkia lemmikkejä, kun niistä luopuminen on niin kamalaa. Totta - se on todella kamalaa - mutta silti en olisi mistään hinnasta halunnut jäädä paitsi näistä vuosista. Jos olisin pelännyt liikaa menettämistä, en koskaan olisi saanut kokea rakkautta. Tämä pätee muuten myös ihmissuhteisiin ja vanhemmuuteen.  

Tämä kuva jäi viimeiseksi, jonka Tipistä otin. Tilanne on sydäntä raastava. Olimme etukäteen katsomassa, mihin hänet hautaisimme. Koira itse oli mukana paikkaa katsomassa. Ilmeestä näkee tässä jo, että Tipi on väsynyt ja sairas. Onneksi kipulääkkeet helpottivat oloa. 

Eläinlääkärille en pystynyt menemään mukaan, hyvästelin koiran kotipihalla. Yhdessä sen kuitenkin hautasimme - Silkkilään, metsän reunaan, suurten puiden katveeseen. Ajattelimme, että näin se olisi aina mukanamme. Olisi ollut jotenkin kauheaa haudata koira "vanhan" kodin ympäristöön ja sitten me olisimme muuttaneet pois. Ei koira siitä mitään enää tiedä, mutta minä tiedän. Tämä ratkaisu tuntui jotenkin lohdulliselta. 

Koiran poissaoloa oli melkein mahdoton käsittää. Havahduin kerta toisensa jälkeen siihen, että kuulin sen askeleet puulattia vasten, tai ajattelin että hups, olen unohtanut antaa koiralle ruokaa. Ja joka kerta, aina uudestaan, iski asia päin naamaa - koiraa ei ole enää. Kaipauksen ja surun kyyneliin sekoittuivat itkut kaikesta muustakin, mikä perhettämme oli kohdannut. Mielenterveys joutui uudestaan koetukselle, ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Mutta tässä vielä ollaan, joskin ehkä hieman enemmän riekaleina, kuin aikaisemmin.

Heti, kun diagnoosi oli saatu, aloin katsella rescue-järjestöjen sivuilta uutta koiraa. Se tuntui jotenkin pahalta, kun Tipi vielä oli siinä vieressä, mutta toisaalta se myös lohdutti. Sanoimme miehen kanssa molemmat, että koira kyllä hankitaan, mutta ei heti. Ollaan ensin vähän ilman, annetaan surun elää ja olla ja katsotaan sitten. Mutta toisin kävi. 

Viikko Tipin poismenon jälkeen näin facebook-ystäväni sivulla Kodittomien eläinten sos-järjestön postauksen pienestä koirasta, joka etsi rakastavaa kotia.

Pieni Marfusha-Naomi tuntui katsovan minua suoraan sieluun. Tallensin ilmoituksen, palaten siihen aina uudestaan. Seuraavana päivänä näytin kuvia miehelleni. "Otetaan se meille", hän tuumasi. 

Niinpä laitoin viestiä järjestölle ja kyselin koirasta kaikenlaista. Ihan vain kyselin, itse en ollut ihan varma, olisinko jo valmis uuteen koiraan. Lukuisten kysymysten ja miettimisen jälkeen ratkaisu tuntui kuitenkin lopulta helpolta - tämä koira olisi tulossa meille, jos sen vain saisimme. 

Saimme tietää jonkin verran sen taustoista. Se oli löytynyt Azovista, Mustanmeren seuduilta, leirintäalueelta kuljeksimasta ja kerjäämästä ruokaa. Mutkien kautta se oli päätynyt koiratarhalle ja suomalaisen sos-järjestön sivulle. Se on siis elänyt varhaiset kuukautensa noin 2300 kilometrin päässä meistä!

4.12 odottelimme useita tunteja Piihovin abc-asemalla Salossa, että koira tuotaisiin meille. Olemme todella kiitollisia Jelenalle, joka ajoi omalta koiratarhaltaan ensin Juukaan hakemaan koiraneidin, ajoi sitten Saloon ja sieltä lähti heti ajamaan takaisin Venäjän puolelle kotiinsa. Kilometrejä hänelle tuli tuhatkunta, jotka tietysti korvasimme. 

Kohtaaminen oli koskettava. Koira oli hämmästykseksemme paljon pienempi, kuin kuvat antoivat ymmärtää. Se teki reippaasti tarpeensa huoltoaseman pihalla ja sitten lähdimme yön pimeydessä ajelemaan kotiin. Koira oli hieman stressaantunut, ympärillä oli niin paljon uutta. Se painautui kuitenkin luottavaisesti minua vasten ja nukahti auton unettavaan hurinaan. 

Perillä se tuntui olevan heti kuin kotonaan. Koko päivän kestäneen autoilun jälkeen energiaakin riitti, terävää kuvaa oli täysin mahdoton saada. Ensimmäiseksi tehtäväkseen se päätti tappaa sohvalla lojuvan lampaantaljan. Taljasta tuli sittemmin sen keinoemo, jonka karvoihin se kaivautuu. Tipin tuoksu on vielä taljassa, koska se nukkui aina tässä sohvalla. Pienelle tuoksu tuo varmasti lohtua.

Ikää tällä pyörremyrskyllä on kahdeksan kuukautta, mutta se käyttäytyy vielä todella pentumaisesti. Kooltaan se on suurin piirtein kissamme kokoinen, painoa 4,5 kg. En ole ennen tajunnutkaan, miten pieni koira voi todella olla! Tipi painoi noin 24 kg, joten eroa oli todella paljon, vaikka ei Tipikään mikään iso koira ollut. 

Marfusha sai meille tultuaan uuden nimen - hän on nyt Chiquita. Ei niinkuin ne banaanit, vaan koska se tarkoittaa pientä tyttöä espanjaksi :) Nimi on kyllä nyt lyhentynyt Chiqiksi, pitkää nimeä ei kerkiä edes sanoa, kun koira on jo muualla..

Chiqi oli ollut viikon suomalaisessa adoptioperheessä, joka kuitenkin luopui siitä jo viikon jälkeen erinäisten ongelmien takia. Se oli palannut tilapäissijoitukseen sos:ille, odottaen uutta kotia. 

Pientä haastetta on sisäsiisteyden kanssa vielä, todennäköisesti kulkukoirana elämänsä varhaiset kuukaudet viettänyt koiraparka ei ole saanut tässä minkäänlaista ohjausta. Meillä pikkuinen tuntuu viihtyvän kuin kala vedessä. Se omi meidät heti omaksi laumakseen ja talon kodikseen. Edelleen on havaittavissa pelkoa siitä, että tulee jätetyksi. Tämän huomaa siitä, että koiralle tulee hätä heti kun joku meistä poistuu näkyvistä. Kaikkein parasta on, jos koko perhe on samassa huoneessa, silloin Chiqi pystyy rentoutumaan. No, eiköhän hän aika pian opi luottamaan siihen, ettei häntä koskaan enää hylätä. 

Kissat eivät oikein ole sulattaneet uuden perheenjäsenen saapumista. Ne mököttävät, juoksevat pakoon, eivätkä suostu olemaan sisällä. Se surettaa minua kovasti, mutta toivon että tasapaino löytyy pian. Chiqi haluaisi kovasti tehdä tuttavuutta ja heiluttaa häntää joka kerta kissan ollessa näköetäisyydellä, mutta..No, toivotaan parasta. Kaikille on kyllä tilaa. 

Tätä kirjoittaessa Chiqi makaa jalkojeni juuressa nukkumassa ja tuoksuu ihanasti popcornille, sellaiseksi minä koiran tuoksun miellän. Samalle tuoksui Tipikin, varsinkin sen tassut. 

Tipin ikävä tulvahtaa vieläkin esiin silloin tällöin, kaipaan sen rauhallista, aikuista koiramaisuutta ja lempeää olemusta. Sillä on aina paikka sydämessäni, elämäni ensimmäisenä koirana. Chiqi ei korvaa sitä, mutta on tuonut oman persoonansa kautta kotiimme iloa ja huumoria. Nuoren koiran touhuja voisi seurata loputtomiin ja niin me olemme tässä pari päivää tehneetkin. On vaikeaa olla nauramatta, kun herkkuluuta ei voikaan syödä, vaan sille pitää löytää piilopaikka, ettei kukaan pääse sitä viemään. Huvittavaksi tämän piilotushomman tekee se, että koira alkaa aika nopeasti vinkua turhautuneena, koska ei löydä hyvää piilopaikkaa. Se muistuttaa touhottavaa emäntää, joka hermoilee pian saapuvia vieraita :D 

Eilen säpsähdimme kesken elokuvan, kun koira alkoi yhtäkkiä murista ja haukkua. Sitten tajusimme, että kuvaruudussa näkyi koira ja sen nähdessään Chiqi päätti ilmoittaa moiselle tunkeilijalle, että tämä koti ja perhe on jo varattu HÄNELLE :D 

Koira on huvittavaa kyllä kietonut myös mieheni täysin pikkutassunsa ympärille. Mies ei ole ikinä pitänyt koiria sylissään, vaikka niitä on hänellä useita ollutkin. Tämä pikkuinen on kuitenkin päätynyt syliin jo useasti. 

Eilen otin esiin rikkaimurin, tarkoituksena vain lyhyesti imuroida olohuoneen karvalankamattoa. Imurissa on varsin hiljainen ääni, enkä uskonut koiran sitä pelkäävän. Mutta tämäpä loikkasikin suoraa päätä miehen syliin ja oikein painautui häntä vasten, ikään kuin olisi pyytänyt "isi, auta, kauhea kone riehuu tuolla ja mua pelottaa hirrrveästi". Tämä oli huvittavaa siitäkin syystä, että koiralla on pienestä koostaan huolimatta todella iso ego ja se on hyvin voimakas luonteeltaan. Aavistelen, että meillä tulee olemaan vielä kädet täynnä sen kouluttamisessa..Eipähän tule aika pitkäksi (niinkuin se nyt tässä elämäntilanteessa muutenkaan tulisi..).

Minun oli tarkoitus kirjoittaa teille myös remontin edistymisestä ja muistakin talon kuulumisista (ei, emme ole vielä muuttaneet :D ), mutta taidan jättää sen seuraavaan kertaan. Tämä teksti olkoon nyt omistettu vain näille ihanille karvakorville, jotka rikastuttavat elämää suuresti <3 Sen verran kuitenkin, että Chiqi kävi tänään tutustumassa tulevaan kotiinsa (jonka suuriin tiloihin pienen koiran voisi helposti kadottaa, apua..) ja suoritti varsin mallikelpoisesti valvojan hommia:

Totesimme myös, että pienen koiran päiväliikunta hoituu tarvittaessa myös sisätiloissa. Heitetään vaan vetolelua tai palloa olohuoneesta talon toisessa päässä sijaitsevaan keittiöön ja sieltä taas takaisin. Äkkiäkös siinä tulee kilometri täyteen ;)