Surun ja ilon kuukausi

Tiedättehän ohjelmat, joissa käydään läpi "maailmanhistoria puolessa tunnissa"? Nyt tuntuu, että tähän tekstiin tulee niin paljon kaikenlaista, että tunne on melkein vastaava.

Kun kirjoitin edellisen tekstin marraskuun alussa, en tiennyt miten raskas kuukausi edessä olisi. Perheessämme on tapahtunut monenlaista, ihan kaikesta en voi, enkä halua täällä kertoa - mutta kerron sen, minkä katson olevan julkista tietoa ja minkä haluan kanssanne jakaa.

Joitakin viikkoja sitten aloin vihdoinkin tuntea, että olo oli kohenemaan päin ja voimat alkoivat palailla. Oli jälleen mieluista suunnitella työasioita, nekin kun olivat alkaneet voimien vähetessä ahdistaa todella paljon. Aloin tuntea varovaista toiveikkuutta - ehkä elämä alkaisikin jälleen hymyillä!

Sitten alkoi tapahtua. Todella surullinen asia, josta teillekin nyt kerron, koski koiraamme, 11-vuotiasta Tipiä. Sen kävely alkoi muuttua vaikeaksi, toinen etujalka aristi. Sohvallekaan ei tahtonut enää päästä. Sinnikkäästi se kuitenkin linkutti tarpeilleen, vaikka selvästi näki, että olo ei oikein ollut hyvä. Mies vei koiran eläinlääkäriin, jolla olikin huonoja uutisia. Tipillä oli pitkälle edennyt syöpä, yksi pesäke oli kainalon alla ja se aiheutti kävelyvaikeuden. Muutamiksi päiviksi koira tuotiin vielä kotiin, että tytärkin sai sen hyvästellä tullessaan viikonloppuvapaalle, mutta sitten koitti päivä, jota olimme kaikki pelänneet. Oli tullut aika sanoa hyvästit.

Tipi tuli meille aikoinaan tallinnalaisesta koiratarhasta aivan pienenä pentuna. Se oli minun ensimmäinen oma koirani ja antoi meidän perheellemme niin paljon rakkautta ja iloa, että sitä on vaikea sanoiksi pukea. 

Olen ihminen, joka parhaansa mukaan välttelee jäähyväisiä, oli sitten kyse hautajaisista tai läksiäisistä. Jotkut sanovat, etteivät uskalla hankkia lemmikkejä, kun niistä luopuminen on niin kamalaa. Totta - se on todella kamalaa - mutta silti en olisi mistään hinnasta halunnut jäädä paitsi näistä vuosista. Jos olisin pelännyt liikaa menettämistä, en koskaan olisi saanut kokea rakkautta. Tämä pätee muuten myös ihmissuhteisiin ja vanhemmuuteen.  

Tämä kuva jäi viimeiseksi, jonka Tipistä otin. Tilanne on sydäntä raastava. Olimme etukäteen katsomassa, mihin hänet hautaisimme. Koira itse oli mukana paikkaa katsomassa. Ilmeestä näkee tässä jo, että Tipi on väsynyt ja sairas. Onneksi kipulääkkeet helpottivat oloa. 

Eläinlääkärille en pystynyt menemään mukaan, hyvästelin koiran kotipihalla. Yhdessä sen kuitenkin hautasimme - Silkkilään, metsän reunaan, suurten puiden katveeseen. Ajattelimme, että näin se olisi aina mukanamme. Olisi ollut jotenkin kauheaa haudata koira "vanhan" kodin ympäristöön ja sitten me olisimme muuttaneet pois. Ei koira siitä mitään enää tiedä, mutta minä tiedän. Tämä ratkaisu tuntui jotenkin lohdulliselta. 

Koiran poissaoloa oli melkein mahdoton käsittää. Havahduin kerta toisensa jälkeen siihen, että kuulin sen askeleet puulattia vasten, tai ajattelin että hups, olen unohtanut antaa koiralle ruokaa. Ja joka kerta, aina uudestaan, iski asia päin naamaa - koiraa ei ole enää. Kaipauksen ja surun kyyneliin sekoittuivat itkut kaikesta muustakin, mikä perhettämme oli kohdannut. Mielenterveys joutui uudestaan koetukselle, ehkä enemmän kuin koskaan ennen. Mutta tässä vielä ollaan, joskin ehkä hieman enemmän riekaleina, kuin aikaisemmin.

Heti, kun diagnoosi oli saatu, aloin katsella rescue-järjestöjen sivuilta uutta koiraa. Se tuntui jotenkin pahalta, kun Tipi vielä oli siinä vieressä, mutta toisaalta se myös lohdutti. Sanoimme miehen kanssa molemmat, että koira kyllä hankitaan, mutta ei heti. Ollaan ensin vähän ilman, annetaan surun elää ja olla ja katsotaan sitten. Mutta toisin kävi. 

Viikko Tipin poismenon jälkeen näin facebook-ystäväni sivulla Kodittomien eläinten sos-järjestön postauksen pienestä koirasta, joka etsi rakastavaa kotia.

Pieni Marfusha-Naomi tuntui katsovan minua suoraan sieluun. Tallensin ilmoituksen, palaten siihen aina uudestaan. Seuraavana päivänä näytin kuvia miehelleni. "Otetaan se meille", hän tuumasi. 

Niinpä laitoin viestiä järjestölle ja kyselin koirasta kaikenlaista. Ihan vain kyselin, itse en ollut ihan varma, olisinko jo valmis uuteen koiraan. Lukuisten kysymysten ja miettimisen jälkeen ratkaisu tuntui kuitenkin lopulta helpolta - tämä koira olisi tulossa meille, jos sen vain saisimme. 

Saimme tietää jonkin verran sen taustoista. Se oli löytynyt Azovista, Mustanmeren seuduilta, leirintäalueelta kuljeksimasta ja kerjäämästä ruokaa. Mutkien kautta se oli päätynyt koiratarhalle ja suomalaisen sos-järjestön sivulle. Se on siis elänyt varhaiset kuukautensa noin 2300 kilometrin päässä meistä!

4.12 odottelimme useita tunteja Piihovin abc-asemalla Salossa, että koira tuotaisiin meille. Olemme todella kiitollisia Jelenalle, joka ajoi omalta koiratarhaltaan ensin Juukaan hakemaan koiraneidin, ajoi sitten Saloon ja sieltä lähti heti ajamaan takaisin Venäjän puolelle kotiinsa. Kilometrejä hänelle tuli tuhatkunta, jotka tietysti korvasimme. 

Kohtaaminen oli koskettava. Koira oli hämmästykseksemme paljon pienempi, kuin kuvat antoivat ymmärtää. Se teki reippaasti tarpeensa huoltoaseman pihalla ja sitten lähdimme yön pimeydessä ajelemaan kotiin. Koira oli hieman stressaantunut, ympärillä oli niin paljon uutta. Se painautui kuitenkin luottavaisesti minua vasten ja nukahti auton unettavaan hurinaan. 

Perillä se tuntui olevan heti kuin kotonaan. Koko päivän kestäneen autoilun jälkeen energiaakin riitti, terävää kuvaa oli täysin mahdoton saada. Ensimmäiseksi tehtäväkseen se päätti tappaa sohvalla lojuvan lampaantaljan. Taljasta tuli sittemmin sen keinoemo, jonka karvoihin se kaivautuu. Tipin tuoksu on vielä taljassa, koska se nukkui aina tässä sohvalla. Pienelle tuoksu tuo varmasti lohtua.

Ikää tällä pyörremyrskyllä on kahdeksan kuukautta, mutta se käyttäytyy vielä todella pentumaisesti. Kooltaan se on suurin piirtein kissamme kokoinen, painoa 4,5 kg. En ole ennen tajunnutkaan, miten pieni koira voi todella olla! Tipi painoi noin 24 kg, joten eroa oli todella paljon, vaikka ei Tipikään mikään iso koira ollut. 

Marfusha sai meille tultuaan uuden nimen - hän on nyt Chiquita. Ei niinkuin ne banaanit, vaan koska se tarkoittaa pientä tyttöä espanjaksi :) Nimi on kyllä nyt lyhentynyt Chiqiksi, pitkää nimeä ei kerkiä edes sanoa, kun koira on jo muualla..

Chiqi oli ollut viikon suomalaisessa adoptioperheessä, joka kuitenkin luopui siitä jo viikon jälkeen erinäisten ongelmien takia. Se oli palannut tilapäissijoitukseen sos:ille, odottaen uutta kotia. 

Pientä haastetta on sisäsiisteyden kanssa vielä, todennäköisesti kulkukoirana elämänsä varhaiset kuukaudet viettänyt koiraparka ei ole saanut tässä minkäänlaista ohjausta. Meillä pikkuinen tuntuu viihtyvän kuin kala vedessä. Se omi meidät heti omaksi laumakseen ja talon kodikseen. Edelleen on havaittavissa pelkoa siitä, että tulee jätetyksi. Tämän huomaa siitä, että koiralle tulee hätä heti kun joku meistä poistuu näkyvistä. Kaikkein parasta on, jos koko perhe on samassa huoneessa, silloin Chiqi pystyy rentoutumaan. No, eiköhän hän aika pian opi luottamaan siihen, ettei häntä koskaan enää hylätä. 

Kissat eivät oikein ole sulattaneet uuden perheenjäsenen saapumista. Ne mököttävät, juoksevat pakoon, eivätkä suostu olemaan sisällä. Se surettaa minua kovasti, mutta toivon että tasapaino löytyy pian. Chiqi haluaisi kovasti tehdä tuttavuutta ja heiluttaa häntää joka kerta kissan ollessa näköetäisyydellä, mutta..No, toivotaan parasta. Kaikille on kyllä tilaa. 

Tätä kirjoittaessa Chiqi makaa jalkojeni juuressa nukkumassa ja tuoksuu ihanasti popcornille, sellaiseksi minä koiran tuoksun miellän. Samalle tuoksui Tipikin, varsinkin sen tassut. 

Tipin ikävä tulvahtaa vieläkin esiin silloin tällöin, kaipaan sen rauhallista, aikuista koiramaisuutta ja lempeää olemusta. Sillä on aina paikka sydämessäni, elämäni ensimmäisenä koirana. Chiqi ei korvaa sitä, mutta on tuonut oman persoonansa kautta kotiimme iloa ja huumoria. Nuoren koiran touhuja voisi seurata loputtomiin ja niin me olemme tässä pari päivää tehneetkin. On vaikeaa olla nauramatta, kun herkkuluuta ei voikaan syödä, vaan sille pitää löytää piilopaikka, ettei kukaan pääse sitä viemään. Huvittavaksi tämän piilotushomman tekee se, että koira alkaa aika nopeasti vinkua turhautuneena, koska ei löydä hyvää piilopaikkaa. Se muistuttaa touhottavaa emäntää, joka hermoilee pian saapuvia vieraita :D 

Eilen säpsähdimme kesken elokuvan, kun koira alkoi yhtäkkiä murista ja haukkua. Sitten tajusimme, että kuvaruudussa näkyi koira ja sen nähdessään Chiqi päätti ilmoittaa moiselle tunkeilijalle, että tämä koti ja perhe on jo varattu HÄNELLE :D 

Koira on huvittavaa kyllä kietonut myös mieheni täysin pikkutassunsa ympärille. Mies ei ole ikinä pitänyt koiria sylissään, vaikka niitä on hänellä useita ollutkin. Tämä pikkuinen on kuitenkin päätynyt syliin jo useasti. 

Eilen otin esiin rikkaimurin, tarkoituksena vain lyhyesti imuroida olohuoneen karvalankamattoa. Imurissa on varsin hiljainen ääni, enkä uskonut koiran sitä pelkäävän. Mutta tämäpä loikkasikin suoraa päätä miehen syliin ja oikein painautui häntä vasten, ikään kuin olisi pyytänyt "isi, auta, kauhea kone riehuu tuolla ja mua pelottaa hirrrveästi". Tämä oli huvittavaa siitäkin syystä, että koiralla on pienestä koostaan huolimatta todella iso ego ja se on hyvin voimakas luonteeltaan. Aavistelen, että meillä tulee olemaan vielä kädet täynnä sen kouluttamisessa..Eipähän tule aika pitkäksi (niinkuin se nyt tässä elämäntilanteessa muutenkaan tulisi..).

Minun oli tarkoitus kirjoittaa teille myös remontin edistymisestä ja muistakin talon kuulumisista (ei, emme ole vielä muuttaneet :D ), mutta taidan jättää sen seuraavaan kertaan. Tämä teksti olkoon nyt omistettu vain näille ihanille karvakorville, jotka rikastuttavat elämää suuresti <3 Sen verran kuitenkin, että Chiqi kävi tänään tutustumassa tulevaan kotiinsa (jonka suuriin tiloihin pienen koiran voisi helposti kadottaa, apua..) ja suoritti varsin mallikelpoisesti valvojan hommia:

Totesimme myös, että pienen koiran päiväliikunta hoituu tarvittaessa myös sisätiloissa. Heitetään vaan vetolelua tai palloa olohuoneesta talon toisessa päässä sijaitsevaan keittiöön ja sieltä taas takaisin. Äkkiäkös siinä tulee kilometri täyteen ;)