Kun aika on

Voi kuulkaa..nyt se sitten tapahtui! Me muutettiin!! Tätä kirjoittaessa tuntuu vieläkin jotenkin tosi epätodelliselta, vaikka täällä ollaan jo yövytty peräti viisi yötä.

Tätä siirtymistä on nyt venytetty, suurin syyllinen olen tainnut olla minä. Se vaan tuntui jotenkin vaikealta, lähteä kaikesta tutusta ja turvallisesta. Ja jättää äiti. No juu, vain reilun 20 kilometrin päähän, mutta silti..kun tähän asti on nähty hänen valot ikkunasta. Ja olihan talossa toki vielä semmoisia hommia, mitä oli hyvä saada valmiiksi, kuten toimiva vessa ja suihku. Nyt on semmoisetkin. Ja tähän väliin haluan ehdottomasti antaa kiitoksen ihan yliveto-putkimiehelle, joka oli varsinainen taikuri tehdessään tästä meidän vanhasta kartanosta ihan toimivan kodin. Ihan superiso suositus halikkolaiselle LVI Vuorikoskelle. Hommat sujuivat joutuisasti, tuntui että itsellä välillä sukat pyöri jalassa, kun putkari porhalsi vessan, keittiön ja kellarin väliä. Ilo on katsoa ammattilaista työssään, kerta kaikkiaan!

Tänään mies sanoi, että apua, ollaanko me nyt sitten jo koukussa näihin mukavuuksiin, kun sentään 18 vuotta pärjättiin ulkovessalla ja kantovedellä?! Edelleen tuntuu niin isolta ihmeeltä, kun keittiön hanasta tulee kuumaa vettä, suihkusta tulee kuumaa vettä ja kaikki toimii!! Me ollaan ihan luksushotellissa nyt ja koko ajan vaan odotan, että koska kaikki hajoaa ja joudutaan kiltisti palaamaan takaisin vaatimattomaan elämäntyyliin. Eihän tämä voi olla ihan jatkuvaa tämmöinen viiden tähden hotellielämä - vai voiko? No, ehkä tulee joku paukkupakkanen ja putket jäätyy, tai viemäri hajoaa ja kellari muuttuu eh..no ymmärrätte kyllä..Hyvä puoli siinä tapauksessa ainakin on, että meillä on se ulkovessa ja osataan me vettäkin vielä kantaa, joten ei kai meitä tässä hotellissa niin helposti pääse edes pelottelemaan :D

Mutta nyt taisin päätyä vähän sivuraiteelle. Torstaina siis siirtyivät muutamat painavimmat huonekalut tänne, eli piano, kaksi sohvaa ja telkkari (joka ei ollut järin painava). Kiitos tästä kuuluu kahdelle rivakalle nuorelle miehelle, sekä ystävälliselle paikkakuntalaiselle, jolta saimme vuokrata pakettiauton. Meille ilmeisesti tyypilliseen tapaan emme hirveästi tätä siirtymää edes suunnitelleet, mutta kun muuttoapu ilmoitti että torstaina sopii ja auton vuokra järjestyi, niin sitten me vaan päätettiin että selvä, nyt mennään. Ja kun ei ollut enää sohvia joilla istua, eikä telkkaria mitä katsoa, pakkohan se sitten oli vaan mennä perässä. Siispä torstai-iltana mies, minä ja koira nukuimme sitten jo Silkkilässä.

Tunteet menivät kyllä ihan laidasta laitaan. Samaan päivään mahtui kaiken lisäksi vielä aikainen poliklinikkakäynti tyksiin minun osaltani, joten ympäripyöreäksi se päivä meni. Illalla oli sitten jo niin väsy, että tuli itku ja vähän ikävä vanhaan kotiin. Tilannetta pahensi vielä se, että molemmat kissat jäivät sinne. Meillä kun on tässä ollut pientä haastetta sen jälkeen, kun uusi koira tuli taloon. Kissat päättivät, että mehän ei tuommosen rotan kanssa samassa huushollissa olla ja pötkivät molemmat omille teilleen :(

Onneksi yksi kissa saatiin kuljetushäkkiin pari päivää myöhemmin ja se on nyt karanteenissa yhdessä flunssaisen joululomalla olevan tyttären kanssa hänen huoneessaan. Kissa taitaa olla vieläkin niin järkyttynyt siirrosta, ettei ole kauheasti yrittänyt edes ulos, mitä nyt välillä vähän maukuu. Onneksi kuitenkin syö, juo ja tekee tarpeensa normaalisti.

Koiran kanssa emme ole vieläkään uskaltaneet päästää niitä ihan vapaasti vastakkain, kun tuntuu että jotain kamalaa tapahtuu, eikä näin jouluna taida päästä kovin helposti edes eläinlääkärille..Kirjava Indis on jälleen lähtenyt vähän pidemmälle reissulle ilmeisesti, mutta sille on varattu vanhan kodin kuistille ruokaa ja lämmin nukkumapaikka ja olemme siellä kuitenkin usein, joten eiköhän sekin tänne aikanaan saada. On tämä kyllä aika hankala tilanne ja meidät yllätti se, miten vaikeaa on saada kissat tottumaan uuteen koiraan. Kun kissat aikoinaan pentuina meille tulivat, edellinen koira Tipi tuli niiden kanssa heti juttuun. Näin päin onkin näköjään sitten paljon vaikeampaa. Kurjaa, mutta en halua vielä luopua toivosta. Jännittää vähän, että mitä tapahtuu kun tänne saatu Hupi päästetään ulos ensimmäistä kertaa. Yrittääkö se takaisin kotiin? Sinne se tuskin pääsee, välissä on kuitenkin pitkä siltakin, joten toivotaan ettei tätä yrittäisi.

Kylläpäs tätä tekstiä nyt piisaa, jaksatteko te edes lukea kaikkea :D Yllättävän nopeasti tämä on kuitenkin alkanut tuntua nyt kodilta. Välillä iskee ankeus ja ehkä vähän ahdistuskin - tässäkö minä nyt sitten asun loppu ikäni? Välillä taas innostus valtaa mielen, kun ajattelen mitä kaikkea voin täällä tehdä ja sisustaa. Vähitellen tavarat löytävät paikkansa ja nurkka kerrallaan otamme talon haltuumme. Tytär on kovasta flunssasta huolimatta kalustanut omaa huonettaan mieleisekseen ja on tyytyväinen. Hänen varsinainen residenssinsähän tulee olemaan yläkerran päätyhuoneissa, mutta ylös emme nyt vielä kerkiä. Siispä tuleva vierashuone on nyt hänen aluettaan. Ja kissan :D

Yritin ottaa muutaman kuvan olohuoneesta ja minun työhuoneestani, joka nyt myös makuuhuoneena toimii, mutta olipas vaikeaa. Ei uskoisi, että olen sentään sisustuskuvia ottavan valokuvaajan työkaveri :D :D Mutta saatte edes jotain käsitystä:

Ektorpin sohvia on siis kaksi, kuvassa näkyy niistä toinen. Olin itse asiassa todella hämmästynyt ja vähän pettynytkin, kun tajusin miten täyteen tyhjänä valtavalta vaikuttanut olohuone niistä tuli! Joko huone olikin yllättävän pieni, tai sohvat yllättävän isoja :/ Nyt tuntuu jo aika kotoisalta, mutta ei sitä tyhjää tilaa kyllä ympärille jäänyt niin paljon, kuin olin toivonut. Tärkeintä on kuitenkin, että on kotoisaa. 

Aikaisemmin mietin kovasti, pitääkö minun muuttaa sisustustyyliäni kovasti, jotta se sopisi tähän taloon, joka on niin eri kaliiperia kuin edellinen. Niin vaan kuitenkin nuo värit tulivat mukana tännekin, se olen niin minä. Ei minusta saa mitään arvokasta design-sisustajaa tekemälläkään! Boheemi, hieman höpsähtänyt, värejä rakastava ja kuitenkin aika vaatimaton ja edulliseen tyyliin tyytyväinen - sitä olen. 

Seuraava kuva kertoo hyvin tämän talon todellisesta tilasta:

Kaikkialla on pussukoita ja nyssyköitä. Vaatekaappeja ei ole kuin tyttärellä, minulla ei ole aavistustakaan mihin kaikki omat vaatteeni laitan. Tämä tulee kuitenkin toimimaan myös makuuhuoneena varmasti aika pitkään, joten johonkin ne pitäisi saada. Kaikki hakee paikkaansa ja suurin osa tavaroista on hukassa. Nukkumaan kuitenkin pääsee ja se lienee pääasia. Naurattaa nuo huokolevynpalaset tuolla sängynpäädyssä, kuvasta jää myös ulkopuolelle oikealla oleva pöytä, jonka päällä on työkaluja, maaliteloja, pellavariverulla ja muuta sekalaista. Tikkaatkin siellä piileskelevät, mutta niiden päälle oli kätevää laittaa vaatteita roikkumaan. Kyllä tämä tästä.

Vanha koti palveli meitä uskollisesti 18 vuotta. Nyt sinne meneminen tuntuu ankealta, yksi syy on se, ettei siellä ole lämmitetty. Totaalinen kaaos lannistaa myös. Tavaraa on siellä vaikka kuinka paljon, kaikkea en enää edes haluaisi tänne uuteen. Olenkin ajatellut, että järjestäisin pian jonkun sortin kirpputorin sinne, maksusysteeminä vapaaehtoinen summa. Osan annan pois. Tavarapaljous kyllästyttää. Työhuone hirvittää - en voi heittää sieltä juuri mitään pois, kun tarvitsen materiaalia töihini! Mutta miten saan ne siististi sijoitettua uuteen työhuoneeseen? En halua siitä mitään romuvarastoa..

Oikeastaan juuri nyt olisi aika ihanaa, kun joku muu hoitaisi sen loppuhomman siellä toisessa päässä ja me voitaisiin vaan jatkaa uutta elämäämme täällä. Mutta ei se vissiin niin mene. Tyhjennettävä se on, jotta saadaan talo kunnolla esiin ja toivottavasti löytyisi sille uudet omistajatkin jostain. 

Vieläkö jaksatte vähän? Haluan ehdottomasti näyttää teille, miltä meidän maisema ulospäin nyt näyttää:

Huomaatteko mitä puuttuu? No se pikkuinen talo! Uudet omistajat ovat tehneet ihan hirmuisesti työtä ja nyt pääsivät siihen vaiheeseen, että hirret saatiin numeroitua, katto purettiin ja hirret nostettiin yksitellen nosturilla auton kyytiin. Talven ne ovat varastoituna ja keväällä sitten pystytetään uudestaan taloksi muualla. 

Tällaista kuvaa ei vielä vähän aikaa sitten olisi voinut ottaa, koska talon läpi ei olisi näkynyt mitään. Etualalla näkyy vanhan mökin jykevä kivijalka, nämäkin perustuskivet on luultavasti louhittu lähimetsän kallioista. Alueen siistiminen saa jäädä odottamaan kevättä ja lisääntyvää valoa, nyt eivät vuorokauden valoisat tunnit riitä kaikkeen. 

Tänään oli meidän oven taakse ilmestynyt tällainen paketti:

Sellofaanin läpi näkyy vähän huonosti, mutta siis tuon mökin ostanut nuoripari oli tuonnut meille tällaisen ihanan lahjan: lintujen talipallotelineen, joka on tehty vanhan torpan ulkolaudasta! Ihan tuli vesi silmiin, kun tämä oli niin ihana ele heiltä ja niin ajatuksella tehty! En kyllä varmaan raaski laittaa tätä ulos sään armoille..ehkä laitankin sen sisälle seinälle?

Nyt on vähitellen aika palata perheen seuraan ja lopetella tämä historian ensimmäinen Silkkilässä kirjoitettu blogiteksti. Istun kirjoittamassa keittiön pöydän ääressä, koska työhuoneen pöytää ei tahdo tavaroiden alta löytää. Sisänäkymä on miellyttävä:

Ulkona on säkkipimeää, kauempana pilkottavat sieltä täältä naapurien valot. Koiraa ulkoiluttaessa voi kohdata tämän hieman karmivan näyn:

Kyseessä ei onneksi ole pellolle laskeutunut ufo, vaan ihan proosallisesti maitoauto, joka pitkät valot päällä halkoo pimeää kylätietä, matkallaan naapurikylän maitotilalle. Meille tämä kylätien varrella asuminen on uusi ja erikoinen kokemus ja vielä havahdunkin aina autojen ajaessa ohi. Aikaisemmin auton hurina tiesi sitä, että meille oli tulossa joku, kun tien varressa ei asunut juuri muita. Nyt kyse on vain ohi huristelevista autoilijoista, joista ehkä joku silloin tällöin tulee meillekin.

Kiitos että juuri sinä luit tämän pitkän sepustuksen! Toivon teille kaikille lukijoille ihania vapaapäiviä, nauttikaa perheen ja ystävien seurasta ja kerätkää voimia kohta koittavaan uuteen vuoteen. Kuulumisiin!