En kuitenkaan ole taikauskoinen tai mitään. En vaan ole pitkään aikaan tuntenut itseäni oikein onnelliseksi, monestakin syystä. Toki perheessä ja elämässä yleensäkin on isojakin murheita ja haasteita, joten ei onni ole vailla varjoja. Mutta silti. Nyt tuntuu hyvältä.
Olemme asuneet Silkkilässä kaksi viikkoa. Tuntuu paljon pitemmältä ajalta! Nämä ovat olleet aika ihanat kaksi viikkoa. Tytär on kotona joululomalla, joten olemme saaneet perheenä "ajaa sisään" uutta kotiamme. On tehnyt hyvää ottaa vähän etäisyyttä työntekoon (paitsi eilen laitoin yhden juttutekstin valmiiksi) ja touhuta täällä kotona. Joka päivä olen yrittänyt tehdä jotain pientä valmiiksi ja järjestellä paikkoja. Tuntuu hyvältä, kun tavarat löytävät paikkansa ja ne saa piiloon pyörimästä pitkin lattioita.
Vanhassa kodissa käymme useamman kerran viikossa hakemassa vähitellen tavaraa tänne. Siellä käyminen tuntuu edelleen ankealta ja talo vieraalta. Tuntuu melkein vähän pahalta talon puolesta, että kahdeksantoista vuoden asuminen noin vain jää taakse. Olen miettinyt, onko tämä minun tapani suojautua muuton aiheuttamaa haikeutta vastaan? Ehkä joku surutyö pitää vielä tehdä? Vai olenko tehnyt sitä jo niin pitkään etukäteen, että irtaantuminen loppujen lopuksi sujui suhteellisen kivuttomasti?
En ole ikävöinyt takaisin. Äitiäkin näemme useamman kerran viikossa, välimatka ei ole pitkä. Mukavuudet tuntuvat aina vaan mukavammilta ( :D ) - huomasin kuumassa suihkussa seistessäni ajattelevani "kunpa minun ei tarvitsisi ikinä luopua tästä".
Eräs ystäväni kysyi, missä vaiheessa talomme on nyt. En osannut heti edes vastata mitään, koska aloin miettiä, että hetkinen - mehän olemme nyt siinä pisteessä, että kaikki tarpeellinen toimii, meillä on lämmin, vesi tulee ja menee, eikä kattokaan vuoda. Juuri nyt ei siis ole pakko tehdä mitään! Ei se tarkoita sitä, että talo olisi jotenkin valmiiksi remontoitu, kaukana siitä!! Mutta me pystymme asumaan täällä, ihan oikeasti!
Kaikki toimii juuri nyt niin hyvin, että oikeasti herää ajatus, mitä kohta tapahtuu? Meneekö viemäri tukkoon? Hajoaako joku puu-uuneista? Meneekö sähköt ja ilmalämpöpumppu pysähtyy? Koska havahdun siihen, että on kauhea ikävä takaisin, että tämä tuntuu isolta katastrofilta ja elämän suurimmalta virheeltä? Koska en ole enää onnellinen ja tyytyväinen?
Älkää käsittäkö väärin. Nautin joka hetkestä. Olen luonteeltani sellainen, että mollivoittoisuus on ehkä vahvemmilla kuin positiivisuus. Siksi tämä onkin aika erikoinen tilanne. Tein - teimme suuren muutoksen ja se tuntuukin hyvältä! Mitä jos tämä meneekin ihan tosi hyvin? Sellaistakin nimittäin aina välillä sattuu ;)
Toivottavasti ette muuten kyllästy, koska ajatukset kulkevat näköjään kovasti samoja latuja kuin viime tekstissä :D Nämä nyt vaan tuntuvat olevan päällimmäisenä mielessä nytkin.
Jotta tämä postaus ei olisi vain pelkkiä kirjaimia, mietin mitä näyttäisin teille tänään. Vielä on vaikeaa löytää oikein kivoja kuvakulmia, kun joka paikassa on jotain "rumaa" tai sotkuista. Tämä kohta kestää kuitenkin kuvaamista:
Huvittavaa, miten muuttaessa tai rempatessa jää aina jotain pieniä juttuja kesken! Tässä kuvassa esimerkiksi näkyy, että tuo meidän kattolamppu keikkuu aivan liian korkealla, koska johtoa ei ollut riittävästi :D Saapa nähdä, havahdunko kymmenen vuoden päästä siihen, että se on edelleen tuolla yläilmoissa :D
Seuraava kuva ei ole totta vieköön mikään lifestyle-blogin superkuva, mutta se on niin huvittava, että laitan sen tänne ihan kiusaksikin:
Tässä näette uusinta uutta keittiödesignin saralla! Kaappi asetetaan keskelle tilaa, jotta sitä voidaan kiertää hankalasti ja saadaan se välillä huojumaan uhkaavasti..No ei sentään, kaappi odottaa tyhjennystä ja siirtoa eri huoneeseen ja toisiin tehtäviin. Tämä kuva ehkä kuitenkin kuvastaa meidän boheemia meininkiämme. Tehdään sen mukaan, mitä voimat sallivat, eikä häiriinnytä, vaikka kaappi jääkin tönöttämään keskelle huonetta pariksi päiväksi. Sitten yhtäkkiä kerätään voimat ja saadaan taas valmista. Kyllä se tästä.
Vaikka olo onkin onnellinen, on tänään tuntunut jostain syystä hieman haikealta. Tyttären loma lähenee loppuaan ja jäämme viikoiksi taas miehen kanssa kahdestaan. Nyt kun lapsi on ollut pitemmän jakson kotona, tuntuu irti päästäminen taas vaikeammalta. Samalla tulee mieleen, että tämä talo on kyllä tehty perheelle, kun tilaakin on. No, meidän perhe koostuu kahdesta ihmisestä viikolla - ja tietysti koirasta ja muuten nyt kahdesta kissasta, saimme tänne toisenkin kissan.
Ensin tänne tuotu Hupi pääsi pihalle oltuaan viisi päivää sisällä. Se tuli kiltisti illalla takaisin, mutta on nyt ollut ulkona useamman päivän. Pysyttelee kuitenkin näkyvillä, varsinkin iltaisin. Teemme kissazoomausta taskulampun avulla ja yleensä ne nappisilmät heijastuvat jostain lähistöltä :D Indis oli sisällä kuusi päivää, sitä emme ole ulos pääsyn jälkeen nähneet. Veikkaan kuitenkin että ovat lähistöllä molemmat.
Koirapahanen on nyt syynä, miksi eivät tykkää tulla sisälle, vaikka olemme rauhoittaneet tyttären huoneen kissojen turvapaikaksi. Se on edelleen minun suruni, enkä tiedä miten saadaan tilanne kääntymään. Nyt ne käyvät portailla syömässä ja muuten viihtyvät jossain, luultavasti kuivurissa, jossa on kyllä hyvä olla suojassa. Jos ilmat kylmenevät, ehkä ne sitten tulevat sisällekin taas. Toivotaan niin.
Kirjoittelen tätä työhuoneessani, selän takana rasahtelee tuli kakluunissa. On muuten aika luksusta, kun työhuoneessa on uuni! Paketissa odottavat hyllyt kankaita varten, saapa nähdä koska uskallamme ryhtyä hyllyjä kokoamaan. Edessä on Ikean avioliittokoulutus, hehe..Ulkona viuhuu myrskytuuli, joka on muuten aiheuttanut meille hieman sydämentykytyksiä viime päivinä. Vai pitäisikö sanoa öinä. Jostain syystä tuuli saa vintiltä kuulumaan ääniä, ikään kuin painavaa pulloa vieritettäisiin pitkin lattioita. Se oli ensin varsin kammottava ääni, johon emme löytäneet mitään syytä, vaikka kävimme läpi yläkerran ja vielä sen päällä olevan ylävintinkin. Viime yönä päätin, että suhtaudun ääneen kuin tuutulauluun ja sain kuin sainkin nukuttua. Vanhassa talossa paikat pitävät omaa ääntään, tähän uuteen äänimaailmaan täytyy vaan tottua. Muutoin tämä talo on tavattoman hiljainen, paksut hirsiseinät sen tekevät.
On aika kivaa saada laittaa paikkoja kauniiksi, nostaa esiin kirppislöytöjä jotka ovat odottaneet kasseissa meidän kotiutumistamme. Elämässä tärkeintä ei ole materia, mutta esteetikkona nautin myös siitä, että ympärillä on kauniita asioita. Kunhan niistä ei tule liian tärkeitä.
Mukavaa viikonloppua - ja kiitos että olette mukana tällä matkallamme!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti