Vuoden ekana

Viimeöisen valvomisen seurauksena  olimme koko perhe hieman veltolla tuulella tänään. Jotta ei tulisi väärää käsitystä, kerrottakoon, että meidän huikea aattomme koostui lasillisesta shamppanjaa, sekä tyttären mieliksi seisoimme pellon laidassa tähyilemässä raketteja. Ikävä kyllä kovinkaan paljon kaunista emme nähneet, ainoastaan epämääräistä välähtelyä taivaanrannassa, sekä pari hyvin kaukana ammuttua, taivaalle kohoavaa tähtisadetta. Sää oli aikamoinen - vettä tuli kuin aisaa ja tuuli viuhui nurkissa. Kumisaappaissani olin jatkuvassa vaarassa kaatua päälleni pihan jäätikössä (MISSÄ ne minun liukuesteet oikein piileskelevät??), onneksi sen sortin ilotulitus jäi kuitenkin kokematta.

Väsymyksestä huolimatta päätimme, että käydään kurkkaamassa uutta kotiamme. Tytärkin pääsi nyt mukaan, kun on lomalla koulusta. Kun lähestyimme taloa, sanoin miehelle puoliksi leikilläni, että aina vähän jännittää, että onko katto romahtanut alas tai puita kaatunut tielle, kun emme ole olleet vahtimassa. Perillä odottavaa näkyä en kuitenkaan osannut odottaa.

Alusta asti olemme olleet tietoisia siitä, että talon katto on huonossa kunnossa ja että se muutamasta kohdasta on myös vuotanut. Koko katon uusiminen on kuitenkin sen verran kallis projekti, että sen kanssa vielä odotetaan. Siitä lähtien, kun kauppa lopulta vahvistui ja koko omistusoikeus siirtyi meille, olemme tehneet valmisteluja katto-ongelman kimppuun käymiseksi. Mies on saanut rakennustelineet pystyyn talon etuosaan - talo on todella korkea, varsinkin jos sen katonrajaan on yllettävä. Olemme käyneet paikalla niin helteellä kuin rankkasateen jälkeenkin, ja aina ihmetelleet, kun vettä ei kuitenkaan ole löytynyt mistään sisätiloista. Tänään löytyi.

Työnhuoneeni lattialla oli vettä, jopa aika reilusti. Seinässä oli valumajälkiä, tapetti oli selkeästi kastunut. Pahin yllätys odotti pikkueteiseksi kutsutussa huoneessa, joka johtaa talon sivuovelle. Vettä oli pienen huoneen lattialla ihan "mukavasti" ja kiinteästä kulmakomerosta kuului tiptip ja litsläts. Itku ei kyllä ollut sillä hetkellä kovin kaukana, vaikka olenkin ollut tosi pitkämielinen ja mielestäni varautunut kaiken sorttisiin katastrofeihin.

Miltä näyttäisi yläkerrassa, sieltähän se vesi oli alaskin tullut? Uskalsin hädin tuskin mennä katsomaan, koska näin jo sieluni silmin, miten ihana yläaula olisi muuttunut sisä-uima-altaaksi.

Onneksi vastassa oli kuitenkin täysin kuivan näköinen aula, mutta vuotokohta löytyi sieltä, missä sen tiesimmekin olevan, eli tyttären tulevasta studiosta, tai siellä olevasta komerosta. Toinen löytyi työhuoneen yläpuolella olevasta varastohuoneesta. Hätä ei kuitenkaan ollut ehkä niin suuri, kuin olin pelännyt.

Olen luonteeltani aika helposti panikoiva ihminen, joka nopeasti alkaa muistuttaa sekopäistä herhiläistä, kun homma ei enää pysy hanskassa ja katastrofin ainekset ovat koossa. Tämän talon myötä on minussa kuitenkin tapahtunut jonkinasteinen muutos. Vaikka tilanne totta kai harmittaa ja se itkukin kävi kurkussa, tartuin toimeen ja kuivasimme kastuneet lattiat tyttären kanssa. Etsimme pesuvadin tippoja keräämään ja mies totesi, että tänään soitamme apuvoimille ja tartumme ongelmaan ihan lähipäivinä. Kun kysyin häneltä, että selviämmekö me nyt tästä, hän tuumasi vain: miksi emme selviäisi? Suojaamme vuotavat kohdat ja revimme pilalle menneen materiaalin pois ja laitamme uutta tilalle. Justiinsa näin. Näin me teemme!!

Olisihan se ihanaa, jos olisi niin paljon rahaa, että voisi uusia koko tuon katon kerralla, olisi edes yksi iso remontti pois päiväjärjestyksestä. Mutta kun nyt tällä hetkellä ei ole, teemme sen minkä voimme. En ole mikään materialistinen ihminen, mutta tekisi mieleni sanoa, että minä ihan pikkuisen rakastan tätä taloa. Sen on joku joskus rakkaudella rakentanut ja sen rakennelmat ovat nyt jo melkein sata vuotta vanhat. Saatoin melkein kuulla, miten arvokas talovanhus nolona pyyteli anteeksi. ettei pystynyt suojelemaan taloa kovilta uudenvuodenyön rankkasateilta. Olisin halunnut sanoa sille: ei se mitään. Me kyllä autamme sinua ja pidämme sinusta huolta.

Toivon että tämä asenne säilyisi minulla aina, koska todennäköisyyden mukaan epämukavia tilanteita tulee vastaan vielä jatkossakin. Armollisuutta ja pitkää pinnaa - sitähän me ihmisetkin kaipaamme ja kipeästi tarvitsemme, varsinkin kun emme ole enää ihan nuoria.

Vuotavasta katosta en ottanut kuvaa, koska sellaiset liian realistiset kuvat eivät nyt piristä ketään. Sen sijaan kuvasin teille pari kirppislöytöäni:

Kemiöläiseltä kirppikseltä löytyi kolme maisemataulua, joista kaksi eivät oikein silmää miellyttäneet, kolmas oli kuitenkin minusta varsin viehättävä. Hintaa tauluilla oli vain kolme euroa kappale, joten ostin ne lähinnä hauskojen, näyttävien kehysten takia. Minä olen vanhojen kehysten suurkuluttaja tehdessäni aforismitaulujani. Näistä pompööseistä kehyksistä voisi kehittää jotain muutakin kivaa..Mutta tämän yhden laitoin nyt kuitenkin keittiön seinälle. 

Salosta löytyi puolestaan ihana virkattu kappa, jonka ajattelin sopivan keittiön työtason ikkunaan. Hmm, voi olla että se olikin himppusen liian leveä, mutta uskon että tämä löytää kyllä paikkansa. Olette varmaan jo hoksanneet, että ruusukuviot ovat heikkouteni, oli sitten kyse ryijyistä tai verhokapoista! Matoissakin ne ovat oikein kivoja.. 

Muutama päivä sitten kävin ihmettelemässä paikallisessa rautakaupassa, Sarkiolan Raudassa. Täytyy antaa tunnustusta hyvästä ja iloisesta palvelusta, jota kauppiaalta - tai kauppiailta (heitä oli siis kaksi) - sain. Kyselin neuvoa keittiön pöydän käsittelyyn - tehän muistatte kun kerroin kierrätyskeskuksesta ostetusta pirtinpöydästä, josta halusin muokata vanhan talonpoikaispöydän näköisen? Kauppias oli heti mukana nuoteissa ja esitteli vaihtoehtoja. Päädyin harkinnan jälkeen Osmo Colorin Top Oiliin, sävynä akaasia. Tuotetta ei ollut heti saatavilla, mutta kauppias laittoi sen tilaukseen. 

Yhdessä tuumimme myös keittiön kaapinovien mahdollisia sävyjä. Kauppias kertoili erikoisista väriyhdistelmistä, joita oli työnsä yhteydessä nähnyt. Totesimme molemmat, että tärkeintä valinnoissa on se, että ne miellyttävät omaa silmää. Viis siitä mitä muut ajattelevat. No, omat lempisävyni nyt eivät ole mitenkään maata järisyttäviä, kuten kuvasta voitte havaita. Jotenkin aina palaan noihin turkoosinsinisen eri sävyihin (kuva vääristää, värit eivät ole ollenkaan noin sinivoittoiset). Olisi mahtavaa saada maalattua ovet sellaisiksi patinoituneen näköisiksi, ei liian siloitelluiksi..Niinkuin intialaiset kaapit, tiedättekö? Mutta miten se tehdään? Pitäisikö ensin maalata jollain tummalla sävyllä? Pitääpä kysyä asiaa kauppiaalta seuraavalla kerralla. Tai ehkä joku teistä lukijoista osaa neuvoa?

Sauvo on aika hiljaisen oloinen paikkakunta, varsinkin talvella. Arvelen tilanteen olevan sama, kuin Kemiössä: kesä tuo mukanaan sadat, ellei tuhannet kesäasukkaat ja meno vilkastuu huomattavasti. Siksi ihailen erityisesti paikallisia kauppiaita, jotka ovat valmiita tarjoamaan palveluitaan vuoden ympäri. Täällä en myöskään törmännyt suurien rautakauppojen ikävän tavalliseen välinpitämättömään ja ammattitaidottomaan vastaanottoon. Kauppias näki vaivaa auttaakseen minua ja teki sen iloisesti ja huumorilla höystettynä. Hintatasoon en osaa ottaa kantaa, niin paljon ostoksia emme ole vielä tehneet. Sanottakoon kuitenkin, että minulle varsinkin naisena on äärimmäisen tärkeää tulla kohdelluksi arvokkaasti, varsinkin kun liikutaan hieman "miesvoittoisella" alueella. Mahtavatko miehet aina edes tajuta, miten suuri merkitys heidän käyttäymisellään on, kun naisasiakas miettii askeleitten suuntaa seuraavan kerran, kun on asiaa rautakauppaan? Kauppias Sarkiola ( x 2) tuli tuskin asiaa edes ajatelleeksi, mutta tekipä tietämättään suuremman vaikutuksen kuin ehkä arvasikaan :)

Yhden kuvan laitan teille vielä tähän. Ostamani pirtinpöytä oli pinnastaan kulunut, mutta kovin siloinen. Sain erinäisiä vinkkejä, miten pintaa voisi hieman "patinoida" ja kokeilinkin hakata pintaa pienellä lekavasaralla (siis sellainen kulmikas, vähän erilainen kuin tavallinen vasara). Luovutin aika nopeasti, varsinkin kun ääni oli sitä luokkaa, että olisin tarvinnut kuulosuojaimet tinnituksen välttämiseksi. Mies seurasi touhujani ja kysyi lopulta, tahdonko apua. 

Kirveen tylpällä puolella syntyi varsin kiitettävää kulumaa tasaiseen pintaan. Mies mäiski pöytää kiltisti - mutta pyöritteli samalla päätään ja totesi kai minun olevan jopa tavanomaistakin tärähtäneempi. Vakuuttelin hänelle, että lopputulos tulisi olemaan oikein upea. Ehdotti hän kyllä, jos haluaisin hänen maalaavan mustalla akryylillä aikaansaadut kolot, mutta siihen tarjoukseen en uskaltanut tarttua. Lähinnä siksi, etten tiedä miten top oil reagoisi akryylimaaliin? Saa nähdä, onko lopputulos sellainen kuin toivon..Itse asiassa pöydän pinta on nyt hiottunakin aika kivan näköinen.

Tällaista kuuluu tänne, uuden vuoden ensimmäisenä päivänä. Eilen oli muuten aika huikeaa - ja vähän haikeaakin - ajatella, että meneillään oli viimeinen uusi vuosi, jonka olisimme vanhassa kodissa. Tai näin ainakin toivon ja oletan, eihän sitä elämästä koskaan tiedä.