Soffankannella

Kuinka moni teistä tietää Kronblom-nimisen sarjakuvahahmon? Se lienee tutumpi ruotsinkielisille, mutta jos kirjoittaa google-hakuun tuon, esiin putkahtaa pitkänhontelo, piirretty mieshenkilö, joka on erityisen mieltynyt makaamaan kodin puusohvalla. No, kuten ehkä muistatte, minä taisin jossain vaiheessa sanoa, että haluaisin keittiöön puusohvan. Se on ollut haaveena jo nykyisessä kodissa, mutta kun ei meidän pikkukeittiöön vaan mahdu. Kun uusi koti hommattiin, päätin että nyt kyllä sitten mahtuu.

Aluksi etsin sellaista koukeroselkäistä mallia, mutta kaikki ihanat vastaantulleet olivat tämänhetkiselle budjetille vähän liian kalliita. Onneksi minun luottoputiikkini, Ekocenter Taalintehtaalla, pelasti minut jälleen kerran. Näin heidän sivullaan kuvan sohvasta, joka oli varsin mukiinmenevä, tosin ei ehkä ihan sellainen mistä haaveilin, mutta juuri toimiva. Tuli kiire tehdä varaus, varsinkin kun hintaa sohvalla oli peräti 35 euroa, se ei olisi sivulla kauan vanhentunut. Kuva siitä sohvankannella makaavasta Kronblomista tuli jälleen mieleeni, vaikka itse asiassa hänen sohvansa on sitä koukeroisempaa mallia :D

Eilen haimme sohvan uuteen kotiinsa. Pihalla meitä odotti yllätys. Auton hurinaa pelästyneenä suuliin (tai piharakennukseen, mikä se nyt sitten onkin nimeltään) livahti raidallinen kissa. Se oli aika pienikokoinen, mutta arvelimme sen olevan joko noin 1-vuotias tai sitten huonosti ruokittu. Varsinaisesti luisevalta se ei kyllä näyttänyt, mutta oli tavattoman arka. Tytär meni perässä, mutta kissa onnistui livistämään tiehensä, Näytti kyllä siltä, että reitti suulin sisälle oli sille tuttu. Selkoa ei saanut, oliko kyseessä villikissa, vai naapuri kyläilemässä. Toivotaan ettei olisi kenenkään kesäkissa kuitenkaan. Aloimme miettiä, mitä mahtaa tapahtua, kun muutamme taloon, meillähän on itsellä kaksi kissaa. Onko vastassa hurjat tappelut? Toivottavasti ei..

Apropoo tuli tässä mieleen, että aika huolestuneena odotan sitä hetkeä, kun nämä meidän kissat pitää saada kotiutumaan uuteen paikkaan..Ne ovat saaneet elää niin pellossa tähän asti ja käsittääkseni kissat eivät ihan helposti kotiudu uusiin paikkoihin. Ohjeeksi olen saanut, että kissoja pidetään uudessa paikassa sisällä viikon verran, ennen kuin ne päästetään ulos. Näin ne eivät lähtisi hakemaan reittiä vanhaan kotiin. Mietin vaan, että taitaa koko perheeltä olla järki lentänyt pihalle sen viikon aikana, jos näitä kahta veijaria ei päästetä ulos, kun ne pyytävät :/

 Tässä kohtaa pyydän, ettei kukaan alkaisi saarnata siitä, miten "kissojen ei kuulu liikkua vapaana luonnossa jne". Maalla kissat nyt liikkuvat vapaina, eikä tämä minusta silti tarkoita, että on vastuuntunnoton omistaja. Meillä molemmat kissat on leikattu ja toinen sirutettukin, joten mitään ei-toivottuja poikueita eivät nämä jätä jälkeensä. Vaikka olen muutaman kerran joutunut murehtimaan, kun ulkoilu on venähtänyt vähän pitkäksi, eikä kissaa ole näkynyt, olen silti edelleen sitä mieltä, että kissojen kuuluu saada liikkua vapaasti maaseudulla. Saa nähdä tuleeko tähän nyt muutos, uudessa paikassa kun olemme enemmän ihmisten ilmoilla kuin nyt. Haluan kantaa vastuuni eläimen omistajana ja suru olisi valtava, jos kissoille jotain sattuisi..Mutta maalaiskissan elämä vankeudessa sisäkissana ei ole minusta oikeaa kissanelämää. Ei ihan yksiselitteinen juttu, tiedän. Katsotaan miten tämä ongelma saadaan ratkaistua.

Hieman haasteellinen on myös tuo meidän koiramme. Kuten sanottu, nykyinen asuinpaikka on niin syrjässä, että täällä koiraa on voinut pitää vapaana pihalla, eikä se ole aiheuttanut vaaraa itselleen, eikä toisille. Se on oppinut, että saa olla vapaana, kunhan ei lähde mihinkään ja tulee kutsuttaessa.

Pahoin pelkään että uudessa kodissa tämä ei tule enää toimimaan. Koira on siellä käydessämme nyt jo livistänyt pariin otteeseen. Ei mihinkään kauas, mutta uudet tuoksut ja uteliaisuus ovat saaneet sen liikkumaan aika laajassa kaaressa ja koska kylätie kulkee talon editse, on vaara suuri, että koira jää auton alle. Se ei yksinkertaisesti osaa pelätä, koska on jo kymmenen vuotta elänyt metsässä, mihin tulevat vain kyläilemään tulevat autot ja nekin ajavat hitaasti. Ihan ensimmäisillä kerroilla uutta kotia katsoessa meinasi käydä hullusti, kun koira olikin yhtäkkiä hävinnyt jonnekin. Tietä pitkin tuli auto - onneksi hitaasti - joten se pystyi väistämään keskellä tietä tonttaroivaa koiraa :/ Siinä olisi kyllä voinut käydä huonosti, jos olisi sattunut joku rallivatanen kohdalle. Koira heilutteli vaan iloisesti häntäänsä ja onneksi autoilijakin taisi olla ihan ystävällistä sorttia, tilanne kun ei ollut kummankaan kannalta edullinen.

Olemme miettineet, miten ratkaista tämä pihassa olo koiran osalta, koska eihän sitä voi näköjään jättää hetkeksikään ilman valvontaa. Mies ehdotti pitkää juoksuvaijeria tai aidattua pihaa. Eh, jos koko pihan aitaisi, niin siinä sitä hommaa riittäisikin..Vaijeri taas tuntuu minusta vähän masentavalta, kun tuo meidän haukku on vähän sellainen "Elsa vapaana syntynyt". No, en tietenkään halua, että uusi elämämme alkaisi sillä, että menettäisimme sekä kissat että koiran varomattomuuden tai muiden seikkojen takia..On kai vaan mietittävä vielä. Tai sitten ei koiralla ole asiaa ulos ilman hihnaa. Näköjään tämä tulee vaatimaan muutoksia meiltä kaikilta, "metsäläisiltä". Myönnän, ettei se tunnu pelkästään positiiviselta..

Kylläpäs tämä juttu taas rönsyili kauas siitä alkuperäisestä, eli sohvastahan tässä oli puhetta! Tulin jossain vaiheessa vannoneeksi, että uuteen kotiin ei sitten mitään lastulevyhuonekaluja huolita, kunnon puuta olla pitää. Hyvähän se oli uhota, kun ei ollut ainuttakaan puuhuonekalua kantanut kotiin. Ne kun ovat sitten painavia. Keittiön sohvan nähdessäni en tietenkään taaskaan ajatellut, että se ei ehkä olisi ihan kevyimmästä päästä. Ei kai sellaista nyt ehdi ajatella, kun näkee jotain ihanaa, hyvänen aika! Huomasin sen kyllä sitten, kun Ekocenterissä kokeilin nostaa sohvaa toisesta päästä. Kauhulla ajattelin taloon vieviä rappusia, joita pitkin kaikki on saatava ylös. Ilmeisesti tuohon 35 euron hintaan ei myöskään saanut perille asti kuljetusta, joten mikäs siinä sitten. Mies kävi peräkärryllä hakemassa sohvan ja siellä päässä sai kyllä miehet kantamaan. Kuunneltuaan, kun minä pari päivää etukäteen tuskailin että miten me saadaan se sohva sisälle, totesi, että hänellä on ongelmaan ratkaisu.

Kun oli ajettu pihaan lastimme kanssa, mies haki suulista vanhan kattopellin palasen, semmoisen pari metriä pitkän ja noin metrin leveän. Kapeampaan päähän, kumpaankin kulmaan, hän kiinnitti köyden. Sitten nostettiin sohva peräkärrystä pellin päälle ja minä sain tyttären kanssa tehtäväksi lähteä vetämään sitä rappusille saakka. Hommaa hieman hankaloitti se, että lunta oli pihassa puoleen polveen, joten siinä sitten kahlasimme ja kiskoimme. Yllättävän helposti se pelti siinä puoliksi kantavalla hangella onneksi kulki, joten rappusille pääsimme hienosti. Vähän se ohut pelti taipui keskeltä ja kauhoi siksi lunta kyytiin, onneksi matka ei ollut kovin pitkä. Ja ennen kuin joku kysyy, miksi pihaa ei oltu aurattu/kolattu, sanon vaan että pahoittelen, emme vaan ole kerinneet kahteen paikkaan yhtä aikaa ja sitä luntahan tässä on tullut hiljakkoin ihan kiitettävästi..

Olimme jo hetkeä aiemmin hakanneet kirveellä jäät irti rappusista (oven yläpuolella ei ole mitään katosta (vielä), joten kaikki vesi ym putoaa tällä hetkellä suoraan portaille, jotka lumettuvat ja jäätyvät aina ihan vinoiksi, kun emme joka päivä ehdi paikalla olla), joten reitti oli selvä ylöspäin. Mutta miten keventää taakkaa? Koivuinen sohva kun ihan tosi oli painava.

Ratkaisu löytyi siihenkin pulmaan: kansi irti ja sivustavedettävä sohva kahteen osaan ja osina sisään. Pelkäämäni otsasuonia pullistava ponnistus jäi hyvin kesyksi ja siedettäväksi. Hurraa! Sohva sisällä ja vielä paikallaankin! Tuossa on nyt sitten mitä loistavin paikka katsella vaikka kylätien tapahtumia, lukea, syödä..Varmaan laitan tuohon vielä jonkun pehmusteen ja paljon tyynyjä. Kannen voisi ottaa poiskin ja tehdä siitä oikein pesämäisen, mutta toisaalta sitten on kai ihan mahdotonta istua pöydän ääressä syömässä ja sohvasta ylös pääsemiseksi tarvitaan joku auttamaan (ainakin minua) :D Pahoittelut muuten kuvassa näkyvästä pöydänkulmasta - epäilen, että pöytä on kateellinen sohvan saamasta huomiosta ja yrittää sabotoida kuvaa.

Hassua kyllä, sohvan löydettyä paikoilleen keittiön ruokailuosa ei enää näytäkään kovin tilavalta. Apua, talomme on liian pieni!! No hehe, ei sentään. Mutta kyllä nuo mööpelit vaan oman tilansa vaativat. 

Verhojen suhteen minulla on jo uusia suunnitelmia, kunhan taas budjetti antaa periksi. Ikeassa olisi sellaista aivan ihanaa, itse asiassa sauvolaisen naisyrittäjän suunnittelemaa kangasta, josta saisi vihdoinkin riittävän pitkät verhot..Täytyy muuten sanoa, että talon ikkunoiden koko on hieman hämmentävä. On vaikea tajuta, miten suuret ne oikeasti ovatkaan, kun nykyisessä kodissa ne ovat aika pienet. Kummassakin paikassa siis täysin sopusuhtaiset talon kokoon nähden, mutta sittenkin. Parhaiten asian huomaa, kun miettii verhoja. Olo on vähän kuin teini-ikäisen pojan äidillä - kaikki housut tuntuvat yhtäkkiä jääneen aivan liian lyhyiksi! Jatkossa jos haluan vaihtaa verhoja, pitää ensin katsoa että a) rahat riittävät tai b) kangas on todella huokeaa. 

Pakko vielä kertoa teille yksi juttu, joka tuli verhoista mieleen (vaikka tästä tulikin taas oikein maraton-teksti): syksyllä, kun olimme juuri saaneet tietää, että talosta todella tuli meidän, ajattelin että koska muutamme taloon talvea vasten (hehe no juu), tarvitaan vähän paksumpia verhoja. Olin haaveillut, että ostaisin oikein tyylikkäät verhot olohuoneeseen, muissa huoneissa voisi sitten olla vähän vaatimattomampaa. Törsäsin ja tilasin olohuoneen kolmeen ikkunaan oikein samettiverhot, petroolinsiniset/-vihreät Ellokselta. Ne ovat siitä asti olleet tuolla yhden nojatuolin päällä pussissa. Pahasti näyttää siltä, että ne pääsevätkin roikkumaan vasta ENSI talvena. Nyt pitää nimittäin seuraavaksi miettiä, mitä ikkunoihin ripustetaan kesäksi! Olohuoneen tapettihan on, kuten muistatte, aika kirjavaa, joten verhojen on oltava yksiväriset. Muuten tulee ihmisille migreenikohtaus. Nähtäväksi jää, minkä väriset ne voisivat olla. Vaaleat pitsiverhot voisivat olla kivat, mutta minulla on ennestään Ikeasta jotkut shiffonkisetkin, turkoosit. Mutta niitä ei ole kolmeen ikkunaan? Sisään tulvivan valon määrä on kolmen ikkunan kanssa sitä luokkaa, että saattaa olla että ikkunoihin tarvitaan jonkun sortin rullaverhot, muuten kukaan ei kyllä näe katsoa televisiota ja pitää muutenkin istua aurinkolasit päässä. Nyt on jo näin kirkasta:

Lopuksi hieman totisempaa asiaa: verhojen ynnä muiden suunnittelu on mukavaa ja antaa ehkä sellaisen vaikutelman, että täällä elämä on yhtä haaveilua. No, eihän se kenelläkään ole. Samaan aikaan kun yritän huolehtia työnteosta ja organisoida remontin pieniä edistysaskelia, taistelen epämääräisten terveysongelmien kanssa. Tämä päivä alkoi inhottavilla rytmihäiriöillä, eikä vointi ole hyvä ollut koko päivänä. Onneksi läppärin ääressä istuminen ei kovin paljon fyysisiä voimia vaadi, mutta silti ei ole ollut kiva olla. 

En osaa sanoa, mistä on kyse. Uhkaako jälleen mörkö nimeltä burn out (se kun voi tulla kivoistakin asioista, jos niitä on liikaa), vai onko edelleen kyse fyysisistä ongelmista, varastoraudasta (jonka kohta menen uudelleen mittauttamaan), vai mistä? Tilanne on äärimmäisen tuskastuttava ja masentava. On niin paljon asioita, joista haluaisin nyt nauttia ja suunnitella! Samalla mieltä kalvaa jatkuva huoli omasta terveydestä. Entä jos en tulekaan kuntoon? Entä jos en pystykään tekemään työtä? Miten talon sitten käy? Murehtiminen ei tietenkään auta, eikä varsinkaan paranna oloa. Vaikeaa se on kuitenkin olla murehtimattakaan, kun ei tiedä mistä on kyse. 

Silloin, kun talo vielä oli vain haave, astuivat ensimmäiset oireet kehiin. Olin kuitenkin niin varma, että kaikki selviää ja menee ohi, että uskalsin tähän leikkiin ryhtyä. Vielä eivät vaivat ole mihinkään kaikonneet, joten taakka on tällä hetkellä hieman raskas kantaa. En halunnut luopua haaveestani fyysisten vaivojen takia, niitä kun on elämässä ollut niin moneen otteeseen. Rehellisesti voin kuitenkin sanoa, että yön pimeinä tunteina tulee mietittyä kaikenlaista. Oliko tämä järkevä ratkaisu? Eikö pienempi talo olisi ollut helpompi, lainaa vähemmän ja paine hankkia tuloja pienempi? Työtä ja remppaa vähemmän? Eikö tutussa ympäristössä olisi ollut helpompi sairastaa, kuin keskellä remppa- ja myöhemmin muuttorumbaa? 

Vastaus: olisi. Kaikki olisi ollut helpompaa, jos en olisi tähän isoon muutokseen ryhtynyt. 

Mutta sitten mietin taas hetken sitä tunnetta, joka minut valtasi, kun luulin että en haaveiden taloa saisikaan. Sitä isoa pettymystä, tunnetta, että jämähdän paikalleni ja muutun kohta muumioksi, jos en riuhtaise itseäni irti tutusta ja tee muutoksia, vihdoinkin. Ja sitten muistan taas, miksi tähän leikkiin ryhdyin. Uskon että päätös tulee loppujen lopuksi olemaan ihan onnistunut, vaikka tässä onkin vähän kuoppainen tämä matka kohti päämäärää. Toivon hartaasti, että vaivani syyt selviävät, että ne voidaan parantaa ja että voisin tuntea olevani taas täysivoimainen ihminen. Elämässä on niin paljon hyvää ja kivaa, mitä haluan kokea ja missä haluan olla mukana! Aina ei vain jaksaisi pitää yllä sitä pientä positiivisuuden liekkiä, joka hieman lepattaen, mutta urhoollisesti yrittää palaa. Välillä tunnen, että en jaksa hetkeäkään enää tätä jatkuvaa reistailevaa terveyttä, jolle ei mitään syytä löydy. Luulosairas en ole, siitä olen aivan vakuuttunut. Ikävä kyllä jotkin lääkärit mielellään saavat potilaan vain tuntemaan olonsa sellaiseksi. Luonteelleni on ominaista haluta tietää, MIKSI? Mikä minua vaivaa, miksi tuntuu tältä? Miksi en tule kuntoon? Mitä pitäisi tehdä, että asia korjaantuisi? 

Oho. Nythän tämä vasta pitkäksi venyikin. Tuntui vaan, että haluan avata teille myös tätä puolta elämästä. Blogiteksteistä saa helposti sellaisen kuvan, että kirjoittajan elämä on vaaleanpunaista höttöä, että aina on vaan kivaa ja kaunista ja elämä huoletonta kuin heinäpellossa. No täällä ei todellakaan ole. Toisaalta, olen silti uskaltanut tavoitella unelmaani! Sitäkään ei tietenkään kannata tehdä vailla järjen häivää, mutta ehkä liian varovainenkaan ei pidä olla (toivottavasti en joudu syömään tätä lausetta joskus).

 Hetkittäin olen miettinyt, että mitäs sitten jos kaikki menee päin palmupuuta ja joudun luopumaan uudesta kodistamme? Pystyisinkö kertomaan siitä teille, vai olisiko se niin valtava mahalasku, että luikkisin vain häpeillen hiljaa tieheni ja antaisin blogin jäädä pölyttymään kuoliaaksi? Se jää nähtäväksi. Sanotaan vaan, että toivotaan, ettei sentään sellaista postausta tarvitse koskaan tämän blogin elämänkaaren aikana tehdä. Tai mitään muitakaan kauheita ja surullisia postauksia. Vaikka eihän kenenkään elämä ole vailla niitä surujakaan. 

Lopettelen nyt, niin kauan kuin siellä vielä joku on lukemassa. Ollaan taas kuulolla, joohan! Kiitos muuten kaikista kommenteistanne, joita tännekin jaksatte laittaa! Aika moni teistä kommentoi myös facebookiin jakamani linkin alle, sekin on kivaa. Bloggarin paras motivaattori ovat lukijat, näin se vaan on. Ainakin minun kohdallani. Kiitos siis että olette <3