Jaksaa - tai sitten ei

Koska sattuneesta syystä terveysasiat ovat tänään päällimmäisenä mielessä, saa päivän sepustus keskittyä siihen. Jos siis et ole kiinnostunut aiheesta, voit jättää tekstin väliin. Tai sitten jatkaa lukemista ihan vaan uteliaisuudestakin ;)

Kuten olen aikaisemmin teille kertonut, olen taistellut terveysongelmien kanssa jo noin 1,5 vuotta. Ongelmiin on etsitty ratkaisua, tutkimuksia on tehty ja syitä onnistuttu myös poissulkemaan. Useaan otteeseen olen ollut valmis jo luovuttamaan, kun vointi ei vaan ole parantunut. Päinvastoin, tilanne meni niin huonoksi, että työkykyni oli jo vaarassa. Kotoa lähteminen ei tahtonut enää onnistua. Fyysisen uupumisen lisäksi päätään nostivat ahdistus ja paniikkikohtaukset. En jaksanut enää liikkua. Elinpiiri tuntui kutistuvan aina vaan pienemmäksi, kunnes tuntui että pyörin vain itseni ympärillä. Kärsivällinen mies jaksoi kuunnella minun itkuisia mietintöjäni siitä, mistä on kyse ja tulenko ollenkaan enää kuntoon.

Viime keväänä lääkäri totesi rautavarastojeni eli ferritiinin olevan 10. Normaaliarvo vaihtelee yksilöittäin, mutta jos sanotaan, että hyvä arvo olisi sadan kieppeillä, kertoo se aika paljon omasta tilanteestani. Pitkän väännön ja tyksin naistentautien klinikan tuen avulla sain rautainfuusion, eli ison annoksen rautaa suoraan suoneen. Odotin ihmettä tapahtuvaksi, oireita katoavaksi. Ihmettä ei kuitenkaan tapahtunut, vaikka varastot täyttyivät.

Olin jo pitemmän aikaa miettinyt kohdallani uniapnean mahdollisuutta, koska olen kova kuorsaamaan. En vaan halunnut tehdä unipolygrafiaa, koska oli helpompi työntää pää pensaaseen ja teeskennellä, ettei ongelmaa ole. Minähän en pystyisi nukkumaan sen maskin kanssa. En vaan pystyisi, piste. Kun vointi kuitenkin vaan huononi, pyysin lopulta itse, että tämäkin asia tutkittaisiin.

Pinnallisesti nukutun testiyön aikana rekisteröitiin 79 hengityskatkosta tunnin aikana. Jos olisin nukkunut niin sikeästi kuin normaalisti, lukema olisi varmasti ollut paljon suurempi. Minulla todettiin vaikea uniapnea ja alkusyksystä sain apap-laitteen. Ensimmäinen yö oli aika kauhea. Tuntui että happi ei riitä (vaikka kone puhaltaa ilmaa) ja olisin halunnut heittää koko laitteen menemään. Onneksi kuitenkin päätin sinnitellä ja yllättävän nopeasti "kuonokoppaan" totuin. Keho reagoi voimakkaasti. Se tuntui vaikealta hyväksyä - sainhan nyt moninkertaisesti enemmän happea kuin aikaisemmin. Miksi voin niin huonosti? Koko rintakehä kipeytyi, sydän loikki lisälyöntejä. Facebookin vertaisryhmästä selvisi, että muilla oli ollut alussa samanlaisia ongelmia. Päätin siis sinnitellä.

Nyt laite on ollut käytössä noin viisi kuukautta. Vaikka maskin kanssa menee välillä hermot, kun se vuotaa ilmaa tai puhaltaa sitä silmiin, en haluaisi enää nukkua ilman sitä. Maskin laittaminen naamalle illalla on nykyään rutiinia, eikä sen kanssa nukkuminen ahdista. Aamuyöllä herättävät päänsäryt ovat poissa ja järkikin juoksee paremmin. Katkoksia on keskimäärin 2 tunnissa - aikasempaan 79 verrattuna.

Apap-laite ei kuitenkaan yksinään tuonut ratkaisua tilanteeseen. Päinvastoin, viikko aloittamisesta sain elämäni pahimman paniikkikohtauksen ollessani yksin kaupungissa. Tai ainakin oletan, että se oli paniikkikohtaus. Siinä kohtaa alkoi lopullisesti tuntua, että elämä ei enää ole elämisen arvoista.

Kun kaikki muut keinot oli käytetty, taivuin lopulta lääkehoitoon. Viimeiseen asti epäilin, ettei mielialalääkkeestä olisi mitään hyötyä, olihan vaivani fyysinen. Epätoivoisena päätin kuitenkin antaa ssri-lääkitykselle mahdollisuuden. Masentunut en ole, mutta ahdistushäiriöstä ja paniikkikohtauksista olin tosiaan kärsinyt ja niihin lääkettä myös käytetään. Nyt lääke on ollut käytössä noin neljä kuukautta ja tiedättekö mitä - vihdoinkin tuntuu, että elämä alkaa voittaa! Uskon, että apap-hoito yhdessä lääkkeen kanssa on omalla kohdallani ollut se paras ratkaisu.

Fyysiset voimat ovat alkaneet palata, aivan huomaamattani jaksan taas kävellä koiran kanssa ja tehdä puutarhatöitä. Viimeksi eilen havahduin pihaa haravoidessa (juu, tammikuussa!!), että hyvänen aika, minähän pystyn tähän! Te ette voi uskoa, miten ihmeelliseltä se tuntuu - kuin olisi herännyt loputtomasta horroksesta!

Väsyn edelleen aika nopeasti ja yritänkin siksi vähän jarrutella, etten tekisi liikaa. Palautumiseen menee aikaa. Tänään olen kärsinyt iltapäivällä lisälyönneistä, taisin eilen vähän innostua. Tuli niin keväinen olo tuosta haravoinnista! Vaikka pahin talvi taitaa vielä olla kyllä edessä, eihän meillä ole oikein kunnolla vielä ollut luntakaan. 

Uuteen vauhtiin tulee alkavalla viikolla kyllä vähän taukoa, olen nimittäin menossa perjantaina leikkaukseen. Sairaalasta kotiudun toivottavasti aika pian, "yhtä elintä köyhempänä", kuten eräs ystäväni asian ilmaisi. Leikkaus jännittää, mutta yritän ajatella aikaa sen jälkeen. Saan maata sohvalla ihan luvan kanssa :D  Leikkauksen ansiosta toivon, että oloni paranee vielä entisestään ja pystyn liikkumaankin taas paremmin. Kaikkea kivaa voi onneksi suunnitella myös makuuasennossa ;) 

 Jotta tästä ei nyt kokoaan tulisi terveys - vai pitäisikö sanoa sairausblogi, tässä iloksenne pari kotikuvaakin:

Sain äidiltä ihanan ison tulppaanikimpun <3 Olin pitkään haaveillut tuollaisesta pyöreästä maljakosta ja se löytyikin kirpputorilta parilla eurolla muutama päivä sitten. Olen nähnyt niin ihania kuvia kukista juuri tuon mallisessa maljakossa. Tässä näkymää hieman laajemmin:

Näettekö kuvassa meidän linssiluteen? Chiqi hyppäsi tähystyspaikalleen istumaan juuri siksi aikaa, kun otin kuvaa. Sillä on hauska tapa muuten nojata etutassuilla ikkunanlautaan ja katsella ulos. Tänään se alkoi vinkua ja haukahdella ja kun menimme katsomaan, se näki ikkunasta yhden kissoistamme puutarhassa :D Yleensä kiinnostuksen herättävät puissa lentelevät linnut. Koira voi istua pitkiäkin aikoja tutkimassa ikkunasta käsin pihan elämää. 

Muuttaminen ja remontti on, kuten moni tietää, iso ja melkein ylivoimainen prosessi. Siksi olenkin aivan huomaamattani ottanut sellaisen asenteen, että iloitsen jokaisesta pienestäkin edistysaskeleesta. Juuri nyt me emme kauheasti remontoi, mutta silti pieniä juttuja korjaillaan ja parannellaan. Tässä tämän päivän muutos:

Punaisen Lumimarja-kankaan kohdalla oli alun perin tiskikone. Putkimies kuitenkin suositteli, ettei sitä käytettäisi, koska kylmässä talossa ollut kone saattoi olla rikki. Meitä on viikolla sitä paitsi vain kaksi, joten emme tarvitse konetta. Koneen jättämässä aukossa on nyt paikka kierrätysmuoville ja palaville roskille, kuten pahvipakkauksille. Tänään sain paikoilleen tuon kankaan. Vaikka silitysrauta on vielä väärässä osoitteessa ja kangas siis ryppyinen, olen niin iloinen kun rojut eivät enää näy rumasti, vaan ovat verhon takana piilossa. Pieni asia, mutta minä hassu ihastelen tuota vaijerin varassa riippuvaa kangasta joka kerta kun menen keittiöön. Pienin askelin eteenpäin, nauttien joka hetkestä :)  Kesällä viimeistään olisi ihanaa saada uutta väriä noihin kaapin oviin, vaikka olen kyllä tuohon puun väriinkin jo tottunut.

Saattaa olla, että tämä jää viimeiseksi tekstiksi ennen leikkausta. Toivon että kaikki menee hyvin. Jos jostain syystä ei menisi, on ollut ilo kirjoittaa teille. Kaikkea hyvää elämäänne, nauttikaa pienistä ilonaiheista ja olkaa kiitollisia terveydestä ja rakkaista ihmisistä. 

Luultavasti ilmestyn kuitenkin kiusaksenne tänne taas pian. Siihen asti: pärjäilkää!