Toipilasterkkuja

Hah - hengissä ollaan! Kun kirjoitin edellisen postauksen, en rehellisesti sanottuna todellakaan ollut varma, tulenko sairaalasta elävänä takaisin. Kaikki sanoivat, että kyseessä on rutiinileikkaus, mutta koska me ihmiset olemme niin uniikkeja ja meillä on jokaisella omat heikot kohtamme, ei tästä ollut oikeasti täyttä varmuutta. Omalla kohdallani leikkaukseen liittyi myös joitakin ylimääräisiä riskejä. Kaikki meni kuitenkin hyvin, vaikka kotiin pääsinkin vasta tiistaina. Sairaalassa olin siis kaikkiaan neljä yötä.

Onpa muuten ihmeellistä, miten siitä kahden hengen sairaalahuoneesta tulee ikään kuin koko maailma tällaisten reissujen yhteydessä. Toki leikkauksen jälkeen on niin heikossa kunnossa, että tarvitseekin jatkuvasti apua lähes kaikessa, mutta on silti erikoista, miten nopeasti ihminen alkaa laitostua. Joku muu huolehtii lääkkeistä, pesulle menosta, säännöllisestä ruokailusta - kaikesta. Sinun ei tarvitse kuin maata ja toki alkaa kuntoutua ja liikkua. Viimeksi olen näin pitkään ollut sairaalassa 16, tai oikeastaan kohta 17 vuotta sitten, kun tytär syntyi. Silloinkin tuntui, että ulkomaailmaan lähteminen pelotti. Miten sitä osaisi taas toimia ihan itse? Nyt olo oli vähän sama. Hyvinhän se kotiutuminen kuitenkin sujui ja oli kyllä ihana päästä taas kotiympäristöön.

Silti haluan vielä tässäkin tekstissä kiittää ihanaa henkilökuntaa Tyksin naistentautien vuodeosastolla, joka teki jokaisesta päivästä siellä oikein mukavan! Nostan niin hattua ihmisille, jotka jaksavat hoitotyötä tehdä suurella sydämellä. Varsinkin yksi vähän vanhempi hoitaja oli todella suurenmoinen, auttoi minua ollessani kaikkein heikoimmillani. Ei kovaa sanaa eikä stressiä, vain lempeyttä ja äidillisyyttä. Kun näki minun liikkuvan rollaattorilla käytävässä, tuumasi että näky lämmitti hänen vanhaa sydäntään - meitä kun kovasti kannustettiin lähtemään liikkeelle, kivuista huolimatta. Voi kun nämä ihmiset tietäisivät, kuinka heitä arvostankaan! Laitoin kyllä palautetta osaston laatikkoon, mutta toivoisin että voisin tehdä vielä jotain enemmän. Täytyy miettiä asiaa. Nämä ihmiset ovat todellakin ansainneet joka ikisen euron, mitä palkkapussiinsa saavat - ja ansaitsisivat vielä enemmän..

Kotiinpaluun päivänä sää näytti parastaan, oli niin keväistä! Miten ihmeessä tästä on enää paluuta talveen, oletan että sellainen kuitenkin vielä on tulossa?

Ulos katsoessa tulee kauhea hinku alkaa haravoimaan ja keräämään myrskyn riepottelemia risuja pois! Muuten meidän ihanat, isot tuomet ovat saaneet tässä parin myrskypäivän aikana aikamoista kyytiä, pelkään pahoin että niitä joudutaan karsimaan :( Ne ovat varmaan todella vanhoja koosta päätellen ja olin niistä niin innoissani..on todella harmi, kun oksat ovat niin pahasti katkeilleet. Pitäisi kysyä joltain asiantuntijalta, voiko noita jotenkin leikata niin, että vielä jaksaisivat kasvaa ja kukkia? Viime keväänä näky oli todella upea.

Tästä kuvasta sitä ei näe, mutta keväinen auringonpaiste muistuttaa ikävän tehokkaasti myös eräästä toisesta tekemättömästä työstä, nimittäin ikkunanpesusta. Koko talossa on ikkunat pumpulilla eristetty ja niin siististi teipattu, ettei tekisi kyllä mieli alkaa niitä kaikkia availemaan. Ulkopuolelta taas korkeutta on jopa ekan kerroksen ikkunoihin sen verran, että en edes terveenä pystyisi sinne kiipeämään. Mistähän löytyisi se taidokas, joka tulisi tänne "hengailemaan" meidän ikkunat kirkkaiksi :D Saa ilmoittautua ;)  

Keväinen sää sai minut jo viime viikolla tutkimaan tontillamme sijaitsevaa jännää ilmiötä. En tiedä välittyykö taianomainen tunnelma kuvista, mutta tällä alueella on vain jotain todella kiehtovaa. Vai mitä mieltä olette:

En tiedä, onko kyseessä vain sammaloituneet oksat ja kivet, vai onko kuten arvelen, että tässä on joskus ollut joku rakennus? Tunne ainakin on sellainen. Talon tietojen mukaan jossain on ollut talousmylly, enkä vielä ole sellaisesta mitään jälkiä löytänyt. Olisiko se voinut olla tässä? 

Joka tapauksessa tämä alue saa mielikuvitukseni villiintymään, aloin melkein jo kirjoittaa uutta lastenkirjaa tuolla seistessäni :D Katsotaan, josko sellainen vaikka vielä joskus syntyisi. Menen varmasti tuonne vielä monta kertaa ja myös paremman kameran kanssa. Saapa nähdä, paljastaako tuo salaperäinen sammallaakso minulle salaisuutensa ;) 

Viimeisessä kuvassa voi muuten tarkkasilmäinen havaita pikkuisen Chiqin, joka ihmetteli kovasti minun puuhiani. Oli pakko laittaa koiran hihna hetkeksi puuhun kiinni, muuten ei yksikään kuva olisi ollut terävä, koiran nykiessä koko ajan :D Taisi sitäkin vähän kummastella. No, parempi tottua, että näitä kuvausinspiksiä saattaa koiralenkillä tulla mitä oudoimmissa paikoissa :D Jälleen muistuttaisin teitä klikkaamaan kuvat auki, jotta näette ne selvempinä.

Toivottavasti ette nyt ajattele, että minä pompin pitkin mäkiä täällä, todellisuudessa en ole laittanut nenääni ollenkaan oven ulkopuolelle kotiinpaluun jälkeen. Kuvat otin ennen sairaalaan joutumista. 

Muuten olen kyllä ollut jalkeilla. Täytyy myöntää, että on hirveän vaikeaa olla tekemättä mitään! Leikkaushaava sekä keho muutenkin kyllä muistuttavat onneksi, jos teen virheitä. Siispä en nyt kirjoittele teillekään tämän enempää, vaan suuntaan sohvalle tupsukorvaisen hoitajani hellään huomaan.

Kuvan "vino horisontti" kuvaa hyvin oloani - välillä se on tällä hetkellä hieman tavallista enemmän vinksahtanut :D Mutta päivä kerrallaan kohti parempaa!