Pelti auki, pelti kiinni..

Pari päivää sitten saimme uuteen kotiin vieraan, jonka käynti oli meille todella tärkeä ja arvokas. Olin laittanut etsintäkuulutuksen alueen kuntalaisfoorumiin Facebookiin ja tuon postauksen perusteella yksi talon entisistä omistajista otti minuun yhteyttä. Hän kertoi muistavansa, miten talon uunit toimivat. Hurraa! Vihdoinkin lukuisien peltien mysteeri aukeaisi! Sovimme tapaamisen, johon hän saapuikin tyttärensä kanssa.

Miten helpottavaa olikaan, kun joku vihdoinkin selitti selvällä suomen kielellä, mitä pitää tehdä! Seisoin vieressä ison vihkon kanssa ja kirjoitin kaiken tarkkaan ylös. Kävi ilmi, että meillä oli ollut kaikki pellit auki, joten vaikka olisimme jaksaneet värjötellä talossa sen neljä-viisi tuntia, mitä uunien lämpeneminen normaalisti veisi, emme olisi saaneet hyödynnettyä talon nerokasta lämmitysjärjestelmää. Minäpä yritän selittää teillekin. Laitan tähän kuvan, joka on tainnut blogissa jo ollakin, mutta kuvan kera selittäminen on helpompaa:

Tämä on tulevan työhuoneeni uuni. Kun lämmitys aloitetaan, avataan kahdesta pellistä yksi, valinta tehdään sen mukaan, haluataanko lämmittää ala- vai yläkertaa. Kuulemma näillä kannattaa lämmittää lähinnä alakertaa. Uuni lämmitetään kunnolla, aikaa normaalisti kuluu siis sellainen nelisen tuntia. Kun tuli on kunnolla sammunut, avattu pelti suljetaan. Näin tekemällä lämpö alkaa levitä muureihin ja niissä olevista pystysuorista aukoista huoneeseen. Aukkoja on kuvassa näkyvien lisäksi myös muurin toisella puolella, kahdessa suunnassa. Eräänlainen varhaismalli keskuslämmityksestä siis! Ymmärtääkseni näitä ei niin kovin monessa talossa enää ole, vaikka systeemi toimii hyvin. 

Keittiön Lappi-liesin kolme allekkaista peltiä saivat ed omistajallekin hieman sormen suuhun, mutta silti saimme selville ne tärkeimmät - eli että sielläkin olimme pitäneet kesäpeltiä auki ja näin ollen tehneet kylän harakat äärettömän onnellisiksi. No, nyt loppui se mukavuus..

Ainoa ehkä negatiivinen puoli tässä on se, että puita kuluu kuulemma ihan mielettömät määrät. Ed omistaja kertoi, että tämä oli heillä ollut jokavuotinen stressin aihe, piti pitää huolta siitä että puita olisi talveksi riittävästi. Jos ymmärsin oikein, he tekivät niistä suurimman osan itse.

Nykyisessä kodissamme olemme ostaneet puut valmiina, joten ajattelin mielessäni, että ei se varmasti ole mikään ongelma, varsinkin kun naapuri myy polttopuita. Vasta kun mies valaisi minua, kuinka paljon puita me tulemme uudessa kodissa tarvitsemaan, aloin hieman nieleskellä. Määrä olisi moooninkertainen nykyiseen verrattuna! Ensimmäistä kertaa tulin ajatelleeksi, että pienessä talossa on paljonkin hyviä puolia, kuten sen lämpimäksi saaminen..

Toivon niin, että voisimme jossain vaiheessa saada aloitetun maalämmön käyttöön! Vielä vaan puuttuu kaikenlaista, kuten se pumppu, kilometritolkulla letkua ja putkea ja kaikennäköistä muutakin. Olisin tässä syksyllä saanut mahdollisuuden ostaa edullisesti uuden maalämpöpumpun, mutta silloin se ei tuntunut tärkeimmältä hankinnalta juuri siihen hetkeen. Nyt kyllä vähän kaduttaa, sen olisi saanut halvalla toimintansa lopettavasta liikkeestä..No, mennyt mikä mennyt.

Ed omistajalta saimme paljon muutakin kiinnostavaa tietoa. Hänellä oli joskus ollut mahdollisuus jutella talon rakentaneeseen sukuun kuuluneen rouvan kanssa. Harmi kyllä tarinoita ei tullut kirjattua mihinkään ylös, ja nyt tuo tietolähde on jo poissa. Ajattelin kyllä kokeilla, jos kirkonkylästä löytyisi jostain enemmän tietoa talosta, olen nähnyt että se on mainittu paikkakunnan historiasta kertovissa luetteloissa. 

Jokin aika sitten huomasimme, että miehen tulevan työhuoneen seinässä, pinkopahvin ja tapetin alla, oli peiliovi. Ihmettelimme sen sijaintia keskellä ei mitään. Nyt selvisi, että kyseisestä kohtaa on aikaisemmin ollut rappuset kellariin! En tiedä, miksi ne oli poistettu. Mysteeri! Vanha emäntä oli muuten sanonut, että tuo kyseinen huone oli ollut heillä joskus "puhelinhuoneena" :D Talosta onkin löytynyt useita puhelimia, voisi melkein perustaa museon puhelimien eri aikakausista :D Hauskin niistä lienee tämä:

En tiedä, onko tämä edes vanha, se vaikuttaa olevan aika kevyttä muovia? Ei se silti näytä ihan leikkikalultakaan..Voin vain kuvitella, miten piika on rientänyt vastaamaan tähän, kunhan ensin on päässyt pelkonsa yli :D JOS tämä siis ylipäätään on ollut käytössä..Vintistä löytyi myös LM Ericssonin varhainen pakeliittipuhelin 30-luvulta, sekä muutama nykyaikaisempi malli, yksi pyöritettävällä levyllä ja yksi nappuloilla. Mitähän niille pitäisi tehdä? Keräileekö joku puhelimia? 

Olen valtavan kiitollinen tuolle entiselle omistajalle, joka antoi meille aikaansa ja jakoi tietotaitoaan. Nyt olemme paremmin varustautuneita, kun seuraavan kerran teemme jälleen yrityksen talon lämmittämiseksi. Onneksi kevätaurinko on jo varovaisesti liittynyt apujoukkoihimme, joten eiköhän se lämpö saada nousemaan, viimeistään heinäkuuhun mennessä ;) 

Mietin siinä jutellessamme, miltä mahtaa tuntua, kun ihan vieraat ihmiset tekevät suunnitelmiaan talossa, joka joskus on ollut omassa käytössä? Sanovat entistä ruokasalia yhtäkkiä työhuoneeksi ja suunnittelevat pihaan uusia kukkapenkkejä? Miltäköhän tämä tulee minusta tuntumaan, kun nykyiseen kotiin joskus tulee uudet asukkaat? Nämä tuntemukset ja kokemukset ovat minulle ihan uusia. Totesin, että vaikka minusta tuntuu, että olen muuttanut elämässäni harvoin, on nykyinen kotimme se, jossa olen pisimpään asunut, keväällä tulee 18 vuotta. Ajatus siitä, että ihan tosi pakkaamme kaikki tavarat ja viemme ne ihan "vieraaseen" taloon, tuntuu kieltämättä hieman haikealta. Kuinka kauan kestää, ennen kuin uusi koti todella tuntuu omalta, eikä jonkun muun talolta? Olenkohan ihan oikeasti tajunnut, että ensi talvena asumme ihan eri paikassa? 

Olen luonteeltani aika herkkä ja isommat muutokset elämässä ovat aina ottaneet koville. Vaikka juuri minä olen perheestämme se, joka laittoi pyörät liikkeelle muuttamisen hyväksi, ovat nämä menneet kuukaudet olleet aikamoista vuoristorataa henkisesti. Hieman ehkä pelkäänkin, kestääkö oma polla muuton? Irtaantumisen, luopumisen? Itse janosin muutosta, uutta alkua, jopa hieman voimaperäisempää suunnanmuutosta elämään. Nyt se on edessä. Miten kestän sen? Siinä sitä miettimistä piisaakin, varsinkin yön pimeinä tunteina. 

Ja kuitenkin, kuten eräässä lukemassani kirjassa sanottiin:

Ilman muutosta emme voi kasvaa. 

Soffankannella

Kuinka moni teistä tietää Kronblom-nimisen sarjakuvahahmon? Se lienee tutumpi ruotsinkielisille, mutta jos kirjoittaa google-hakuun tuon, esiin putkahtaa pitkänhontelo, piirretty mieshenkilö, joka on erityisen mieltynyt makaamaan kodin puusohvalla. No, kuten ehkä muistatte, minä taisin jossain vaiheessa sanoa, että haluaisin keittiöön puusohvan. Se on ollut haaveena jo nykyisessä kodissa, mutta kun ei meidän pikkukeittiöön vaan mahdu. Kun uusi koti hommattiin, päätin että nyt kyllä sitten mahtuu.

Aluksi etsin sellaista koukeroselkäistä mallia, mutta kaikki ihanat vastaantulleet olivat tämänhetkiselle budjetille vähän liian kalliita. Onneksi minun luottoputiikkini, Ekocenter Taalintehtaalla, pelasti minut jälleen kerran. Näin heidän sivullaan kuvan sohvasta, joka oli varsin mukiinmenevä, tosin ei ehkä ihan sellainen mistä haaveilin, mutta juuri toimiva. Tuli kiire tehdä varaus, varsinkin kun hintaa sohvalla oli peräti 35 euroa, se ei olisi sivulla kauan vanhentunut. Kuva siitä sohvankannella makaavasta Kronblomista tuli jälleen mieleeni, vaikka itse asiassa hänen sohvansa on sitä koukeroisempaa mallia :D

Eilen haimme sohvan uuteen kotiinsa. Pihalla meitä odotti yllätys. Auton hurinaa pelästyneenä suuliin (tai piharakennukseen, mikä se nyt sitten onkin nimeltään) livahti raidallinen kissa. Se oli aika pienikokoinen, mutta arvelimme sen olevan joko noin 1-vuotias tai sitten huonosti ruokittu. Varsinaisesti luisevalta se ei kyllä näyttänyt, mutta oli tavattoman arka. Tytär meni perässä, mutta kissa onnistui livistämään tiehensä, Näytti kyllä siltä, että reitti suulin sisälle oli sille tuttu. Selkoa ei saanut, oliko kyseessä villikissa, vai naapuri kyläilemässä. Toivotaan ettei olisi kenenkään kesäkissa kuitenkaan. Aloimme miettiä, mitä mahtaa tapahtua, kun muutamme taloon, meillähän on itsellä kaksi kissaa. Onko vastassa hurjat tappelut? Toivottavasti ei..

Apropoo tuli tässä mieleen, että aika huolestuneena odotan sitä hetkeä, kun nämä meidän kissat pitää saada kotiutumaan uuteen paikkaan..Ne ovat saaneet elää niin pellossa tähän asti ja käsittääkseni kissat eivät ihan helposti kotiudu uusiin paikkoihin. Ohjeeksi olen saanut, että kissoja pidetään uudessa paikassa sisällä viikon verran, ennen kuin ne päästetään ulos. Näin ne eivät lähtisi hakemaan reittiä vanhaan kotiin. Mietin vaan, että taitaa koko perheeltä olla järki lentänyt pihalle sen viikon aikana, jos näitä kahta veijaria ei päästetä ulos, kun ne pyytävät :/

 Tässä kohtaa pyydän, ettei kukaan alkaisi saarnata siitä, miten "kissojen ei kuulu liikkua vapaana luonnossa jne". Maalla kissat nyt liikkuvat vapaina, eikä tämä minusta silti tarkoita, että on vastuuntunnoton omistaja. Meillä molemmat kissat on leikattu ja toinen sirutettukin, joten mitään ei-toivottuja poikueita eivät nämä jätä jälkeensä. Vaikka olen muutaman kerran joutunut murehtimaan, kun ulkoilu on venähtänyt vähän pitkäksi, eikä kissaa ole näkynyt, olen silti edelleen sitä mieltä, että kissojen kuuluu saada liikkua vapaasti maaseudulla. Saa nähdä tuleeko tähän nyt muutos, uudessa paikassa kun olemme enemmän ihmisten ilmoilla kuin nyt. Haluan kantaa vastuuni eläimen omistajana ja suru olisi valtava, jos kissoille jotain sattuisi..Mutta maalaiskissan elämä vankeudessa sisäkissana ei ole minusta oikeaa kissanelämää. Ei ihan yksiselitteinen juttu, tiedän. Katsotaan miten tämä ongelma saadaan ratkaistua.

Hieman haasteellinen on myös tuo meidän koiramme. Kuten sanottu, nykyinen asuinpaikka on niin syrjässä, että täällä koiraa on voinut pitää vapaana pihalla, eikä se ole aiheuttanut vaaraa itselleen, eikä toisille. Se on oppinut, että saa olla vapaana, kunhan ei lähde mihinkään ja tulee kutsuttaessa.

Pahoin pelkään että uudessa kodissa tämä ei tule enää toimimaan. Koira on siellä käydessämme nyt jo livistänyt pariin otteeseen. Ei mihinkään kauas, mutta uudet tuoksut ja uteliaisuus ovat saaneet sen liikkumaan aika laajassa kaaressa ja koska kylätie kulkee talon editse, on vaara suuri, että koira jää auton alle. Se ei yksinkertaisesti osaa pelätä, koska on jo kymmenen vuotta elänyt metsässä, mihin tulevat vain kyläilemään tulevat autot ja nekin ajavat hitaasti. Ihan ensimmäisillä kerroilla uutta kotia katsoessa meinasi käydä hullusti, kun koira olikin yhtäkkiä hävinnyt jonnekin. Tietä pitkin tuli auto - onneksi hitaasti - joten se pystyi väistämään keskellä tietä tonttaroivaa koiraa :/ Siinä olisi kyllä voinut käydä huonosti, jos olisi sattunut joku rallivatanen kohdalle. Koira heilutteli vaan iloisesti häntäänsä ja onneksi autoilijakin taisi olla ihan ystävällistä sorttia, tilanne kun ei ollut kummankaan kannalta edullinen.

Olemme miettineet, miten ratkaista tämä pihassa olo koiran osalta, koska eihän sitä voi näköjään jättää hetkeksikään ilman valvontaa. Mies ehdotti pitkää juoksuvaijeria tai aidattua pihaa. Eh, jos koko pihan aitaisi, niin siinä sitä hommaa riittäisikin..Vaijeri taas tuntuu minusta vähän masentavalta, kun tuo meidän haukku on vähän sellainen "Elsa vapaana syntynyt". No, en tietenkään halua, että uusi elämämme alkaisi sillä, että menettäisimme sekä kissat että koiran varomattomuuden tai muiden seikkojen takia..On kai vaan mietittävä vielä. Tai sitten ei koiralla ole asiaa ulos ilman hihnaa. Näköjään tämä tulee vaatimaan muutoksia meiltä kaikilta, "metsäläisiltä". Myönnän, ettei se tunnu pelkästään positiiviselta..

Kylläpäs tämä juttu taas rönsyili kauas siitä alkuperäisestä, eli sohvastahan tässä oli puhetta! Tulin jossain vaiheessa vannoneeksi, että uuteen kotiin ei sitten mitään lastulevyhuonekaluja huolita, kunnon puuta olla pitää. Hyvähän se oli uhota, kun ei ollut ainuttakaan puuhuonekalua kantanut kotiin. Ne kun ovat sitten painavia. Keittiön sohvan nähdessäni en tietenkään taaskaan ajatellut, että se ei ehkä olisi ihan kevyimmästä päästä. Ei kai sellaista nyt ehdi ajatella, kun näkee jotain ihanaa, hyvänen aika! Huomasin sen kyllä sitten, kun Ekocenterissä kokeilin nostaa sohvaa toisesta päästä. Kauhulla ajattelin taloon vieviä rappusia, joita pitkin kaikki on saatava ylös. Ilmeisesti tuohon 35 euron hintaan ei myöskään saanut perille asti kuljetusta, joten mikäs siinä sitten. Mies kävi peräkärryllä hakemassa sohvan ja siellä päässä sai kyllä miehet kantamaan. Kuunneltuaan, kun minä pari päivää etukäteen tuskailin että miten me saadaan se sohva sisälle, totesi, että hänellä on ongelmaan ratkaisu.

Kun oli ajettu pihaan lastimme kanssa, mies haki suulista vanhan kattopellin palasen, semmoisen pari metriä pitkän ja noin metrin leveän. Kapeampaan päähän, kumpaankin kulmaan, hän kiinnitti köyden. Sitten nostettiin sohva peräkärrystä pellin päälle ja minä sain tyttären kanssa tehtäväksi lähteä vetämään sitä rappusille saakka. Hommaa hieman hankaloitti se, että lunta oli pihassa puoleen polveen, joten siinä sitten kahlasimme ja kiskoimme. Yllättävän helposti se pelti siinä puoliksi kantavalla hangella onneksi kulki, joten rappusille pääsimme hienosti. Vähän se ohut pelti taipui keskeltä ja kauhoi siksi lunta kyytiin, onneksi matka ei ollut kovin pitkä. Ja ennen kuin joku kysyy, miksi pihaa ei oltu aurattu/kolattu, sanon vaan että pahoittelen, emme vaan ole kerinneet kahteen paikkaan yhtä aikaa ja sitä luntahan tässä on tullut hiljakkoin ihan kiitettävästi..

Olimme jo hetkeä aiemmin hakanneet kirveellä jäät irti rappusista (oven yläpuolella ei ole mitään katosta (vielä), joten kaikki vesi ym putoaa tällä hetkellä suoraan portaille, jotka lumettuvat ja jäätyvät aina ihan vinoiksi, kun emme joka päivä ehdi paikalla olla), joten reitti oli selvä ylöspäin. Mutta miten keventää taakkaa? Koivuinen sohva kun ihan tosi oli painava.

Ratkaisu löytyi siihenkin pulmaan: kansi irti ja sivustavedettävä sohva kahteen osaan ja osina sisään. Pelkäämäni otsasuonia pullistava ponnistus jäi hyvin kesyksi ja siedettäväksi. Hurraa! Sohva sisällä ja vielä paikallaankin! Tuossa on nyt sitten mitä loistavin paikka katsella vaikka kylätien tapahtumia, lukea, syödä..Varmaan laitan tuohon vielä jonkun pehmusteen ja paljon tyynyjä. Kannen voisi ottaa poiskin ja tehdä siitä oikein pesämäisen, mutta toisaalta sitten on kai ihan mahdotonta istua pöydän ääressä syömässä ja sohvasta ylös pääsemiseksi tarvitaan joku auttamaan (ainakin minua) :D Pahoittelut muuten kuvassa näkyvästä pöydänkulmasta - epäilen, että pöytä on kateellinen sohvan saamasta huomiosta ja yrittää sabotoida kuvaa.

Hassua kyllä, sohvan löydettyä paikoilleen keittiön ruokailuosa ei enää näytäkään kovin tilavalta. Apua, talomme on liian pieni!! No hehe, ei sentään. Mutta kyllä nuo mööpelit vaan oman tilansa vaativat. 

Verhojen suhteen minulla on jo uusia suunnitelmia, kunhan taas budjetti antaa periksi. Ikeassa olisi sellaista aivan ihanaa, itse asiassa sauvolaisen naisyrittäjän suunnittelemaa kangasta, josta saisi vihdoinkin riittävän pitkät verhot..Täytyy muuten sanoa, että talon ikkunoiden koko on hieman hämmentävä. On vaikea tajuta, miten suuret ne oikeasti ovatkaan, kun nykyisessä kodissa ne ovat aika pienet. Kummassakin paikassa siis täysin sopusuhtaiset talon kokoon nähden, mutta sittenkin. Parhaiten asian huomaa, kun miettii verhoja. Olo on vähän kuin teini-ikäisen pojan äidillä - kaikki housut tuntuvat yhtäkkiä jääneen aivan liian lyhyiksi! Jatkossa jos haluan vaihtaa verhoja, pitää ensin katsoa että a) rahat riittävät tai b) kangas on todella huokeaa. 

Pakko vielä kertoa teille yksi juttu, joka tuli verhoista mieleen (vaikka tästä tulikin taas oikein maraton-teksti): syksyllä, kun olimme juuri saaneet tietää, että talosta todella tuli meidän, ajattelin että koska muutamme taloon talvea vasten (hehe no juu), tarvitaan vähän paksumpia verhoja. Olin haaveillut, että ostaisin oikein tyylikkäät verhot olohuoneeseen, muissa huoneissa voisi sitten olla vähän vaatimattomampaa. Törsäsin ja tilasin olohuoneen kolmeen ikkunaan oikein samettiverhot, petroolinsiniset/-vihreät Ellokselta. Ne ovat siitä asti olleet tuolla yhden nojatuolin päällä pussissa. Pahasti näyttää siltä, että ne pääsevätkin roikkumaan vasta ENSI talvena. Nyt pitää nimittäin seuraavaksi miettiä, mitä ikkunoihin ripustetaan kesäksi! Olohuoneen tapettihan on, kuten muistatte, aika kirjavaa, joten verhojen on oltava yksiväriset. Muuten tulee ihmisille migreenikohtaus. Nähtäväksi jää, minkä väriset ne voisivat olla. Vaaleat pitsiverhot voisivat olla kivat, mutta minulla on ennestään Ikeasta jotkut shiffonkisetkin, turkoosit. Mutta niitä ei ole kolmeen ikkunaan? Sisään tulvivan valon määrä on kolmen ikkunan kanssa sitä luokkaa, että saattaa olla että ikkunoihin tarvitaan jonkun sortin rullaverhot, muuten kukaan ei kyllä näe katsoa televisiota ja pitää muutenkin istua aurinkolasit päässä. Nyt on jo näin kirkasta:

Lopuksi hieman totisempaa asiaa: verhojen ynnä muiden suunnittelu on mukavaa ja antaa ehkä sellaisen vaikutelman, että täällä elämä on yhtä haaveilua. No, eihän se kenelläkään ole. Samaan aikaan kun yritän huolehtia työnteosta ja organisoida remontin pieniä edistysaskelia, taistelen epämääräisten terveysongelmien kanssa. Tämä päivä alkoi inhottavilla rytmihäiriöillä, eikä vointi ole hyvä ollut koko päivänä. Onneksi läppärin ääressä istuminen ei kovin paljon fyysisiä voimia vaadi, mutta silti ei ole ollut kiva olla. 

En osaa sanoa, mistä on kyse. Uhkaako jälleen mörkö nimeltä burn out (se kun voi tulla kivoistakin asioista, jos niitä on liikaa), vai onko edelleen kyse fyysisistä ongelmista, varastoraudasta (jonka kohta menen uudelleen mittauttamaan), vai mistä? Tilanne on äärimmäisen tuskastuttava ja masentava. On niin paljon asioita, joista haluaisin nyt nauttia ja suunnitella! Samalla mieltä kalvaa jatkuva huoli omasta terveydestä. Entä jos en tulekaan kuntoon? Entä jos en pystykään tekemään työtä? Miten talon sitten käy? Murehtiminen ei tietenkään auta, eikä varsinkaan paranna oloa. Vaikeaa se on kuitenkin olla murehtimattakaan, kun ei tiedä mistä on kyse. 

Silloin, kun talo vielä oli vain haave, astuivat ensimmäiset oireet kehiin. Olin kuitenkin niin varma, että kaikki selviää ja menee ohi, että uskalsin tähän leikkiin ryhtyä. Vielä eivät vaivat ole mihinkään kaikonneet, joten taakka on tällä hetkellä hieman raskas kantaa. En halunnut luopua haaveestani fyysisten vaivojen takia, niitä kun on elämässä ollut niin moneen otteeseen. Rehellisesti voin kuitenkin sanoa, että yön pimeinä tunteina tulee mietittyä kaikenlaista. Oliko tämä järkevä ratkaisu? Eikö pienempi talo olisi ollut helpompi, lainaa vähemmän ja paine hankkia tuloja pienempi? Työtä ja remppaa vähemmän? Eikö tutussa ympäristössä olisi ollut helpompi sairastaa, kuin keskellä remppa- ja myöhemmin muuttorumbaa? 

Vastaus: olisi. Kaikki olisi ollut helpompaa, jos en olisi tähän isoon muutokseen ryhtynyt. 

Mutta sitten mietin taas hetken sitä tunnetta, joka minut valtasi, kun luulin että en haaveiden taloa saisikaan. Sitä isoa pettymystä, tunnetta, että jämähdän paikalleni ja muutun kohta muumioksi, jos en riuhtaise itseäni irti tutusta ja tee muutoksia, vihdoinkin. Ja sitten muistan taas, miksi tähän leikkiin ryhdyin. Uskon että päätös tulee loppujen lopuksi olemaan ihan onnistunut, vaikka tässä onkin vähän kuoppainen tämä matka kohti päämäärää. Toivon hartaasti, että vaivani syyt selviävät, että ne voidaan parantaa ja että voisin tuntea olevani taas täysivoimainen ihminen. Elämässä on niin paljon hyvää ja kivaa, mitä haluan kokea ja missä haluan olla mukana! Aina ei vain jaksaisi pitää yllä sitä pientä positiivisuuden liekkiä, joka hieman lepattaen, mutta urhoollisesti yrittää palaa. Välillä tunnen, että en jaksa hetkeäkään enää tätä jatkuvaa reistailevaa terveyttä, jolle ei mitään syytä löydy. Luulosairas en ole, siitä olen aivan vakuuttunut. Ikävä kyllä jotkin lääkärit mielellään saavat potilaan vain tuntemaan olonsa sellaiseksi. Luonteelleni on ominaista haluta tietää, MIKSI? Mikä minua vaivaa, miksi tuntuu tältä? Miksi en tule kuntoon? Mitä pitäisi tehdä, että asia korjaantuisi? 

Oho. Nythän tämä vasta pitkäksi venyikin. Tuntui vaan, että haluan avata teille myös tätä puolta elämästä. Blogiteksteistä saa helposti sellaisen kuvan, että kirjoittajan elämä on vaaleanpunaista höttöä, että aina on vaan kivaa ja kaunista ja elämä huoletonta kuin heinäpellossa. No täällä ei todellakaan ole. Toisaalta, olen silti uskaltanut tavoitella unelmaani! Sitäkään ei tietenkään kannata tehdä vailla järjen häivää, mutta ehkä liian varovainenkaan ei pidä olla (toivottavasti en joudu syömään tätä lausetta joskus).

 Hetkittäin olen miettinyt, että mitäs sitten jos kaikki menee päin palmupuuta ja joudun luopumaan uudesta kodistamme? Pystyisinkö kertomaan siitä teille, vai olisiko se niin valtava mahalasku, että luikkisin vain häpeillen hiljaa tieheni ja antaisin blogin jäädä pölyttymään kuoliaaksi? Se jää nähtäväksi. Sanotaan vaan, että toivotaan, ettei sentään sellaista postausta tarvitse koskaan tämän blogin elämänkaaren aikana tehdä. Tai mitään muitakaan kauheita ja surullisia postauksia. Vaikka eihän kenenkään elämä ole vailla niitä surujakaan. 

Lopettelen nyt, niin kauan kuin siellä vielä joku on lukemassa. Ollaan taas kuulolla, joohan! Kiitos muuten kaikista kommenteistanne, joita tännekin jaksatte laittaa! Aika moni teistä kommentoi myös facebookiin jakamani linkin alle, sekin on kivaa. Bloggarin paras motivaattori ovat lukijat, näin se vaan on. Ainakin minun kohdallani. Kiitos siis että olette <3 

Katse eteenpäin

Olen pluviofiili. Kuinka moni teistä mahtaa tietää, mitä se tarkoittaa? Kyse on ihmisestä, joka rakastaa sadetta, myrskyä ja huonoa ilmaa noin yleensä. Minusta on ihanaa, kun sade ropisee kattoon ja lenkille lähtö tuulessa ja tuiskussa on ihan mieluista.

Tällä hetkellä minun sisäinen vesipersoonani kyllä hieman kärsii. Nimittäin kun se sade juuri nyt piiskaa kattoa, mietin että a) jipii, saamme pesuvettä, eikä tarvitse kahlata lammelta hakemaan JA b) voi apua, uudessa kodissa vuotaa katto ja mitähän vahinkoa siellä nyt tulee lisää :( .

Tänään menimme taas käymään ja tutkimaan tilannetta. Ikävä kyllä totesimme pari uutta vuotokohtaa, joihin ensi hätään laitoimme pesuvatia alle. Talon koko katto on siinä kunnossa, että kaikkein parasta olisi vaihtaa se kerralla ihan kokonaan. Tähän ei kuitenkaan ole nyt varaa, joten on keksittävä jotain ensiapua tilanteeseen. Yritän edelleen olla panikoimatta, onneksi talossa on aitoja vanhoja materiaaleja, kuten hirsiseinät ja ylävintillä luonnollista eristettä, joka ei kerää vettä vaan kuivuu hyvin. Siitä ei kuitenkaan pääse mihinkään, että nämä vuodot tulevat aiheuttamaan joidenkin seinien avaamisia ym. Niin kauan hyvä, kun märkä ei jää muhimaan mihinkään.

Näin kerran elokuvan, nimeä en nyt muista, missä nuori pari osti halvalla valtavan ison kartanon. Taisi olla Tom Hanks pääosassa..Elokuva oli yhtä pitkää katastrofia, hyvä jos talosta loppuvaiheessa oli enää mitään alkuperäistä jäljellä. Lohduttaudun ajatuksella, että olemme vielä aika kaukana sellaisesta tilanteesta :D Elokuva loppui kyllä onnellisesti ja talostakin tuli upea, joten sitä kohden. Tällaiset välikatastrofit eivät ole kivoja, mutta uskoisin että vanhan talon ostaneille aika tuttuja. En voi myöskään sanoa, että tämä olisi ollut varsinainen yllätys. Katon huono kunto oli tiedossa jo ostovaiheessa. Tokihan sitä aina toivoo, ettei tällaista tapahtuisi, mutta näillä mennään nyt.

Vesisade ohjaa onneksi ajatuksia myös jo kevättä kohti ja niinpä ajattelinkin, että laitan teille tähän pari kuvaa, jotka kertovat ajasta paremmasta:

Ennen kuin talo oli edes meidän, kävimme välillä pihalla haaveilemassa. Alkukesästä pihalla kukkivat nämä ihanat kellokukat. Aiemmin keväällä kukoistivat vuohenjuuret ja narsissit. Edellinen omistaja kertoi, että kasvit olivat vanhoja, ehkä jopa ensimmäisen asukkaan joskus istuttamia. Yksi vanhan pihan ehdottomasti ihanimmista puolista ovatkin vanhat perennat, jotka nousevat sieltä täältä. Eräässä katajassa kasvaa kärhö ja poimulehti on levinnyt pitkin pihaa. 

Vihreän näkeminen tähän aikaan vuodesta tekee aina sielulle hyvää. Nähtäväksi jää, kuinka suuren osan pihasta ajamme nurmikoksi, nyt se on päässyt luonnollisesti villiintymään. Pihalla on ihania vanhoja puita, ehdoton suosikkini on minulle uusi tuttavuus, metsälehmus. Loppukesästä se on toistakymmentä metriä korkea, kukkia täynnä oleva upea ja huumaavasti tuoksuva ilmestys. Lisäksi pihassa on koivuja, vaahteroita ja vaikka mitä! Huomatkaa kuvassa maisemaan melkein katoava hahmo, joka vie ajatukset muumitarinoihin :D 

Tätä kuvaa olen katsonut monet kerrat ihmetyksen vallassa. Voiko olla ihan totta, että meillä on pihassa monta omaa omenapuuta, jotka tuottavat näitä, mehukkaita ja maukkaita omenoita! Puut tulevat tarvitsemaan hieman parturointia, mutta toivon että ne muuten jaksavat tuottaa satoa vielä pitkään. Näen itseni jo keittämässä omenasosetta talven lettukestejä varten :) 

Sitten vielä yksi kuva, jonka otin tänään:

Yläkerrassa, talon suurimmassa makuuhuoneessa (ja yläaulassa), on tällaiset ihastuttavat "linnaikkunat". Ne ovat toki vanhat ja kaipaisivat hieman rapsuttelua ja uutta maalia - mutta tuo muoto! En muista ihan juuri nähneeni tällaisia ikkunoita missään. Jos jossain voisi tuntea itsensä prinsessaksi, on se ehdottomasti täällä, tähytessä ikkunasta yli peltojen. 

Tunnetun räppärin sanoin suuntaan katseen nyt siis eteenpäin ja ylös - kohti kevättä, jolloin asiat toivottavasti alkavat luistaa oikeaan suuntaan. Siihen asti voi ainakin suunnitella ja haaveilla ja hoitaa arkea nykyisessä kodissa :) Ja yrittää saada nämä omatkin voimavarat kuntoon..

Eräänä tiistaina

Hehee, mistähän se johtuu, että kun pitäisi oikeasti tehdä töitä (tässä tapauksessa kääntää juttutekstiä ruotsiksi), päädyn helposti tänne? Lusmuiluako kenties? No mutta onhan se hyvä muistaa teitäkin välillä ;)

Ei varsinaisesti vieläkään mitään uutta raportoitavaa. Kaikki tämän rouvan energia on nyt mennyt yhden huushollin pyörittämiseen, kun mies on potenut kipeää selkäänsä ja teki tuossa mutkan sairaalaankin. Puiden kantaminen sisälle, vedenhaku, lumityöt - kaikki ovat nyt kaatuneet minun päälleni, osittain kahdessa huushollissa, kun tuota äitikultaakin olen autellut. Positiivista tässä on ehdottomasti ollut se, että olen saanut itseni tosiaan ulos ja liikkeelle. Muutoin se olisi varmaan aika tehokkaasti jäänyt, tällainen peruslaiska kun olen. Tosin kun tämä omakin akku on aika vajaa vielä, niin kyllä nyt alkaa tuntua vähän että voisi jo riittääkin. Varsinkin kun lumi on muuttunut tonnin painoiseksi sateen muututtua ihan silkaksi vedeksi. Ei enää enempää lunta, kiitos! Eikä vettäkään mielellään..Sitäpaitsi tarkennetaan vähän: en ole suinkaan joutunut kaikkea tekemään yksin, vaan tuo meidän 15 v on hyvinkin urhoollisesti auttanut ja raahannut muun muassa vettä lammesta umpihangen läpi. Varsinainen sankari!!

Mies meni katsomaan tänään, josko tosiaan se vedeksi muuttunut lumi olisi löytänyt tiensä väärään paikkaan jälleen..Viimeksi kun oikein roimasti satoi, se vesihän tuli katon vuotokohdista sisälle. Sen jälkeen on ollut sen verran pakkaskeli, ettei tästä ole tarvinnut huolehtia. Mutta tänään tosiaan sitten taas..

Ennen kuin alatte kauhulla päivitellä, että miksi ne ei nyt sitä kattoa korjaa, niin sanottakoon että työn alla on. Malttia nyt vaan. Mahdolliset vahingot kyllä sitten korjataan, kun kyetään. Melkein kolmikerroksinen (jos täyskorkea kellari lasketaan mukaan) talo on aika haasteellinen, kun pitää sinne katolle mennä.

Muistatteko kun kerroin, että olin ollut yhteydessä Curatioon Paraisilla, joka on siis perinnekorjaamiseen erikoistunut yhdistys? Laitoin sinne sähköpostia, tarkoituksena saada vähän parempaa ohjeistusta talon uunien toimintaa koskien. No, sinne on nyt lähtenyt kaikkiaan kolme sähköpostia kahteen eri osoitteeseen, vaan eipä näy heitä asia pahemmin kiinnostavan. Mitään ei ole kuulunut. Ärsyttävää. Onneksi löysin nyt toisen yhdistyksen, jonne lähti eilen sähköposti. Katsotaan, tuleeko parempi osuma tällä kertaa. Jos ja kun saamme jonkun selittämään meille ihan kädestä pitäen, mikä pelti pitää olla auki, mikä kiinni jne, teen joka uunille oman käyttöohjeen ja liimaan sen seinään! Katsotaan, mistä löytyy se Ritari Rohkea, joka näiden muurien salaisuudet lopulta meille selittää.

Tämä teksti hyppii nyt aiheesta toiseen, koittakaa hyppiä perässä :D Tuli mieleen, että harrastin vielä muutama vuosi sitten valokuvausta. Niiltä ajoilta omistan ihan kunnon järkkärin, mutta olen sittemmin tullut tosi laiskaksi kaivamaan sitä esiin. Kännyköissä on nykyään niin hyvät kamerat, että ne ovat tyydyttäneet kuvausinnostuksen suhteellisen hyvin. Blogiin olisi kyllä ihana ottaa kunnon kuvia ihan oikealla kameralla, täällä huomaa että kuvista tulee helposti jotenkin epäselviä, vaikka ne kännykässä olisivat ihan teräviä. Tiedä sitten mistä johtuu. Tuntuu vaan, että jos pitäisi ensin kuvata kameralla, sitten siirtää tietokoneelle, käsitellä ja pienentää ja sitten vasta olisi valmista blogiin, voisi jäädä se kuvaaminen ja kirjoittelu kokonaan. Onhan se parempi, että on blogissa elämää, vaikka ne kuvat ei nyt mitään kymppitasoa olisikaan.

Tänään kaivoin Nikonin esiin naftaliinista, koska piti kuvata miehen maalaamia ihania kukkamaalauksia tulevaa tarkoitusta varten. Kameraan oli jäänyt yksi testikuva ja koska se oli niin hauska ja saan siitä hyvän aasinsillan, näytän sen teillekin:

Muutama vuosi sitten teimme kotijutun Strömsöstä tutun Leen kotoa ja hänellä oli kuistillaan ihana kokoelma vanhoja kelloja. Monesti juuri kotijuttukeikoilta tarttuu mukaan jokin idea, niinpä silloin innostuin vanhoista kelloista. Samalta reissulta, Vaasan kirppiksiltä, mukaan lähtikin pari yksilöä. Sittemmin niitä on tullut muutama lisää. Varsinaista kellokeräilijää minusta ei sitten kuitenkaan tullut, koska koin jotenkin niiden stressaavan minua. Yksikään ei ole käynnissä, joten ääntä niistä ei kuulu, eivätkä viisarit liiku. Mutta kun ne nyt ovat kelloja ja kellot liittyvät aikatauluihin ja ajoissa olemiseen..Ne ovat silti ihan söpöjä ja tulevaisuudessa pääsevät varmasti paremmin oikeuksiinsakin, kun työhuone on isompi. 

Seuraavassa kodissa olisi varmaan tilaa taas vähän jotain keräilläkin - tai sitten ei. Olen mielestäni karsinut vuosien varrella aika paljon koriste-esineitä pois, mutta aina niitä jostain putkahtaa lisää. En myönnä mitään!

 Täysin minimalistiseksi ja karsituksi ei meidän koti koskaan voisi tulla. Tavarat, pienet kivat jutut, muistot - ne luovat kodikkuutta tavalla, joka on minulle mieluinen.

 Tytär sanoi hauskasti, että tulevassa kodissa tulee varmasti olemaan sellaisia "oudon kiinnostavia esineitä". En ole ihan varma, mistä hänelle tällainen idea tuli, mutta tartuin siihen varsin halukkaasti. Se kuulostaa juuri niin meidän jutulta! Eihän me olla muutenkaan ihan normityyppejä :D Huomaankin nykyään kirppareilla ja kierrätyskeskuksissa tähyileväni outoja posliiniesineitä ja muuta hieman merkillistä. Ihan äärimmäisyyksiin ei meillä tulla kuitenkaan menemään; esimerkiksi pääkalloja tai jotain noituuteen liittyviä esineitä ei meillä tulla ikinä näkemään, mutta semmoisia viattomalla tavalla metkoja juttuja. Ennen olisin ihan suoraan sanonut, että esim täytettyjä eläimiä EN halua kotiini, mutta tästä en ole enää ihan varma. Jos olisi joku söpö eläin, voisin ehkä harkita. Tosin kahden kissan kanssa voisi olla, että kyseistä otusta kohtaisi uusi kuolema :D Katsotaan, minkälainen outojen otusten kerhotalo keltaisesta "kartanosta" kuoriutuukaan ;) 

Nyt oli pakko ottaa kännykällä kuva uusimmasta oudosta löydöstäni, koska tämä nyt kuuluu aiheeseen hyvinkin tiiviisti. Tämä härkä sai jopa ideanikkarin eli tyttären kiljahtamaan kauhusta. Katsokaa ja peljästykää:  

Kuvasta sitä on vaikea nähdä, mutta tämä on sellainen lelu, jonka pää heiluu "irtonaisena" kahden kannattimen varassa, niin että näyttää kuin se nyökyttelisi päätään. Minusta tämä oli vain niin hulvaton, ruusu suussa ja pystytukka ja kaikki! No juu, onhan nuo punaiset silmät kyllä aavistuksen oudot - tosin nyt kun mies katsoi tätä, hän kertoi minulle, että tämä ei suinkaan ole lehmä (kuten aluksi luulin), vaan härkä ja sen silmät ovat punaiset siksi, että se saattaa olla vihainen. Höh, vihainen härkä jolla on ruusu suussa?? No, jos löydän jostain sopivammat silmät, voihan nuo vaihtaa :D 

Erikoisten esineiden keräileminen on muuten varsin hauskaa, koska niitä tulee harvemmin vastaan. Eipähän tule raahattua kirppiksiltä kotiin ihan mitä vaan. 

Olisi kiva kuulla, mitä sinä keräilet? Jos asut vanhassa talossa, onko talo vaikuttanut keräilyintoon tai kohteisiin? 

Tässä kaikki tällä kertaa. Kellokin on jo niin paljon, että taidan säästää ne oikeat työt huomiseen. Onpahan tuo järkikin sitten levännyt ja löytyvät sanat helpommin. Heippa!

ps. kattovuototilanne jäi tältä päivältä nyt päivittämättä, mies nimittäin unohti avaimet kotiin. Voi meitä..