Toipilasterkkuja

Hah - hengissä ollaan! Kun kirjoitin edellisen postauksen, en rehellisesti sanottuna todellakaan ollut varma, tulenko sairaalasta elävänä takaisin. Kaikki sanoivat, että kyseessä on rutiinileikkaus, mutta koska me ihmiset olemme niin uniikkeja ja meillä on jokaisella omat heikot kohtamme, ei tästä ollut oikeasti täyttä varmuutta. Omalla kohdallani leikkaukseen liittyi myös joitakin ylimääräisiä riskejä. Kaikki meni kuitenkin hyvin, vaikka kotiin pääsinkin vasta tiistaina. Sairaalassa olin siis kaikkiaan neljä yötä.

Onpa muuten ihmeellistä, miten siitä kahden hengen sairaalahuoneesta tulee ikään kuin koko maailma tällaisten reissujen yhteydessä. Toki leikkauksen jälkeen on niin heikossa kunnossa, että tarvitseekin jatkuvasti apua lähes kaikessa, mutta on silti erikoista, miten nopeasti ihminen alkaa laitostua. Joku muu huolehtii lääkkeistä, pesulle menosta, säännöllisestä ruokailusta - kaikesta. Sinun ei tarvitse kuin maata ja toki alkaa kuntoutua ja liikkua. Viimeksi olen näin pitkään ollut sairaalassa 16, tai oikeastaan kohta 17 vuotta sitten, kun tytär syntyi. Silloinkin tuntui, että ulkomaailmaan lähteminen pelotti. Miten sitä osaisi taas toimia ihan itse? Nyt olo oli vähän sama. Hyvinhän se kotiutuminen kuitenkin sujui ja oli kyllä ihana päästä taas kotiympäristöön.

Silti haluan vielä tässäkin tekstissä kiittää ihanaa henkilökuntaa Tyksin naistentautien vuodeosastolla, joka teki jokaisesta päivästä siellä oikein mukavan! Nostan niin hattua ihmisille, jotka jaksavat hoitotyötä tehdä suurella sydämellä. Varsinkin yksi vähän vanhempi hoitaja oli todella suurenmoinen, auttoi minua ollessani kaikkein heikoimmillani. Ei kovaa sanaa eikä stressiä, vain lempeyttä ja äidillisyyttä. Kun näki minun liikkuvan rollaattorilla käytävässä, tuumasi että näky lämmitti hänen vanhaa sydäntään - meitä kun kovasti kannustettiin lähtemään liikkeelle, kivuista huolimatta. Voi kun nämä ihmiset tietäisivät, kuinka heitä arvostankaan! Laitoin kyllä palautetta osaston laatikkoon, mutta toivoisin että voisin tehdä vielä jotain enemmän. Täytyy miettiä asiaa. Nämä ihmiset ovat todellakin ansainneet joka ikisen euron, mitä palkkapussiinsa saavat - ja ansaitsisivat vielä enemmän..

Kotiinpaluun päivänä sää näytti parastaan, oli niin keväistä! Miten ihmeessä tästä on enää paluuta talveen, oletan että sellainen kuitenkin vielä on tulossa?

Ulos katsoessa tulee kauhea hinku alkaa haravoimaan ja keräämään myrskyn riepottelemia risuja pois! Muuten meidän ihanat, isot tuomet ovat saaneet tässä parin myrskypäivän aikana aikamoista kyytiä, pelkään pahoin että niitä joudutaan karsimaan :( Ne ovat varmaan todella vanhoja koosta päätellen ja olin niistä niin innoissani..on todella harmi, kun oksat ovat niin pahasti katkeilleet. Pitäisi kysyä joltain asiantuntijalta, voiko noita jotenkin leikata niin, että vielä jaksaisivat kasvaa ja kukkia? Viime keväänä näky oli todella upea.

Tästä kuvasta sitä ei näe, mutta keväinen auringonpaiste muistuttaa ikävän tehokkaasti myös eräästä toisesta tekemättömästä työstä, nimittäin ikkunanpesusta. Koko talossa on ikkunat pumpulilla eristetty ja niin siististi teipattu, ettei tekisi kyllä mieli alkaa niitä kaikkia availemaan. Ulkopuolelta taas korkeutta on jopa ekan kerroksen ikkunoihin sen verran, että en edes terveenä pystyisi sinne kiipeämään. Mistähän löytyisi se taidokas, joka tulisi tänne "hengailemaan" meidän ikkunat kirkkaiksi :D Saa ilmoittautua ;)  

Keväinen sää sai minut jo viime viikolla tutkimaan tontillamme sijaitsevaa jännää ilmiötä. En tiedä välittyykö taianomainen tunnelma kuvista, mutta tällä alueella on vain jotain todella kiehtovaa. Vai mitä mieltä olette:

En tiedä, onko kyseessä vain sammaloituneet oksat ja kivet, vai onko kuten arvelen, että tässä on joskus ollut joku rakennus? Tunne ainakin on sellainen. Talon tietojen mukaan jossain on ollut talousmylly, enkä vielä ole sellaisesta mitään jälkiä löytänyt. Olisiko se voinut olla tässä? 

Joka tapauksessa tämä alue saa mielikuvitukseni villiintymään, aloin melkein jo kirjoittaa uutta lastenkirjaa tuolla seistessäni :D Katsotaan, josko sellainen vaikka vielä joskus syntyisi. Menen varmasti tuonne vielä monta kertaa ja myös paremman kameran kanssa. Saapa nähdä, paljastaako tuo salaperäinen sammallaakso minulle salaisuutensa ;) 

Viimeisessä kuvassa voi muuten tarkkasilmäinen havaita pikkuisen Chiqin, joka ihmetteli kovasti minun puuhiani. Oli pakko laittaa koiran hihna hetkeksi puuhun kiinni, muuten ei yksikään kuva olisi ollut terävä, koiran nykiessä koko ajan :D Taisi sitäkin vähän kummastella. No, parempi tottua, että näitä kuvausinspiksiä saattaa koiralenkillä tulla mitä oudoimmissa paikoissa :D Jälleen muistuttaisin teitä klikkaamaan kuvat auki, jotta näette ne selvempinä.

Toivottavasti ette nyt ajattele, että minä pompin pitkin mäkiä täällä, todellisuudessa en ole laittanut nenääni ollenkaan oven ulkopuolelle kotiinpaluun jälkeen. Kuvat otin ennen sairaalaan joutumista. 

Muuten olen kyllä ollut jalkeilla. Täytyy myöntää, että on hirveän vaikeaa olla tekemättä mitään! Leikkaushaava sekä keho muutenkin kyllä muistuttavat onneksi, jos teen virheitä. Siispä en nyt kirjoittele teillekään tämän enempää, vaan suuntaan sohvalle tupsukorvaisen hoitajani hellään huomaan.

Kuvan "vino horisontti" kuvaa hyvin oloani - välillä se on tällä hetkellä hieman tavallista enemmän vinksahtanut :D Mutta päivä kerrallaan kohti parempaa! 

Jaksaa - tai sitten ei

Koska sattuneesta syystä terveysasiat ovat tänään päällimmäisenä mielessä, saa päivän sepustus keskittyä siihen. Jos siis et ole kiinnostunut aiheesta, voit jättää tekstin väliin. Tai sitten jatkaa lukemista ihan vaan uteliaisuudestakin ;)

Kuten olen aikaisemmin teille kertonut, olen taistellut terveysongelmien kanssa jo noin 1,5 vuotta. Ongelmiin on etsitty ratkaisua, tutkimuksia on tehty ja syitä onnistuttu myös poissulkemaan. Useaan otteeseen olen ollut valmis jo luovuttamaan, kun vointi ei vaan ole parantunut. Päinvastoin, tilanne meni niin huonoksi, että työkykyni oli jo vaarassa. Kotoa lähteminen ei tahtonut enää onnistua. Fyysisen uupumisen lisäksi päätään nostivat ahdistus ja paniikkikohtaukset. En jaksanut enää liikkua. Elinpiiri tuntui kutistuvan aina vaan pienemmäksi, kunnes tuntui että pyörin vain itseni ympärillä. Kärsivällinen mies jaksoi kuunnella minun itkuisia mietintöjäni siitä, mistä on kyse ja tulenko ollenkaan enää kuntoon.

Viime keväänä lääkäri totesi rautavarastojeni eli ferritiinin olevan 10. Normaaliarvo vaihtelee yksilöittäin, mutta jos sanotaan, että hyvä arvo olisi sadan kieppeillä, kertoo se aika paljon omasta tilanteestani. Pitkän väännön ja tyksin naistentautien klinikan tuen avulla sain rautainfuusion, eli ison annoksen rautaa suoraan suoneen. Odotin ihmettä tapahtuvaksi, oireita katoavaksi. Ihmettä ei kuitenkaan tapahtunut, vaikka varastot täyttyivät.

Olin jo pitemmän aikaa miettinyt kohdallani uniapnean mahdollisuutta, koska olen kova kuorsaamaan. En vaan halunnut tehdä unipolygrafiaa, koska oli helpompi työntää pää pensaaseen ja teeskennellä, ettei ongelmaa ole. Minähän en pystyisi nukkumaan sen maskin kanssa. En vaan pystyisi, piste. Kun vointi kuitenkin vaan huononi, pyysin lopulta itse, että tämäkin asia tutkittaisiin.

Pinnallisesti nukutun testiyön aikana rekisteröitiin 79 hengityskatkosta tunnin aikana. Jos olisin nukkunut niin sikeästi kuin normaalisti, lukema olisi varmasti ollut paljon suurempi. Minulla todettiin vaikea uniapnea ja alkusyksystä sain apap-laitteen. Ensimmäinen yö oli aika kauhea. Tuntui että happi ei riitä (vaikka kone puhaltaa ilmaa) ja olisin halunnut heittää koko laitteen menemään. Onneksi kuitenkin päätin sinnitellä ja yllättävän nopeasti "kuonokoppaan" totuin. Keho reagoi voimakkaasti. Se tuntui vaikealta hyväksyä - sainhan nyt moninkertaisesti enemmän happea kuin aikaisemmin. Miksi voin niin huonosti? Koko rintakehä kipeytyi, sydän loikki lisälyöntejä. Facebookin vertaisryhmästä selvisi, että muilla oli ollut alussa samanlaisia ongelmia. Päätin siis sinnitellä.

Nyt laite on ollut käytössä noin viisi kuukautta. Vaikka maskin kanssa menee välillä hermot, kun se vuotaa ilmaa tai puhaltaa sitä silmiin, en haluaisi enää nukkua ilman sitä. Maskin laittaminen naamalle illalla on nykyään rutiinia, eikä sen kanssa nukkuminen ahdista. Aamuyöllä herättävät päänsäryt ovat poissa ja järkikin juoksee paremmin. Katkoksia on keskimäärin 2 tunnissa - aikasempaan 79 verrattuna.

Apap-laite ei kuitenkaan yksinään tuonut ratkaisua tilanteeseen. Päinvastoin, viikko aloittamisesta sain elämäni pahimman paniikkikohtauksen ollessani yksin kaupungissa. Tai ainakin oletan, että se oli paniikkikohtaus. Siinä kohtaa alkoi lopullisesti tuntua, että elämä ei enää ole elämisen arvoista.

Kun kaikki muut keinot oli käytetty, taivuin lopulta lääkehoitoon. Viimeiseen asti epäilin, ettei mielialalääkkeestä olisi mitään hyötyä, olihan vaivani fyysinen. Epätoivoisena päätin kuitenkin antaa ssri-lääkitykselle mahdollisuuden. Masentunut en ole, mutta ahdistushäiriöstä ja paniikkikohtauksista olin tosiaan kärsinyt ja niihin lääkettä myös käytetään. Nyt lääke on ollut käytössä noin neljä kuukautta ja tiedättekö mitä - vihdoinkin tuntuu, että elämä alkaa voittaa! Uskon, että apap-hoito yhdessä lääkkeen kanssa on omalla kohdallani ollut se paras ratkaisu.

Fyysiset voimat ovat alkaneet palata, aivan huomaamattani jaksan taas kävellä koiran kanssa ja tehdä puutarhatöitä. Viimeksi eilen havahduin pihaa haravoidessa (juu, tammikuussa!!), että hyvänen aika, minähän pystyn tähän! Te ette voi uskoa, miten ihmeelliseltä se tuntuu - kuin olisi herännyt loputtomasta horroksesta!

Väsyn edelleen aika nopeasti ja yritänkin siksi vähän jarrutella, etten tekisi liikaa. Palautumiseen menee aikaa. Tänään olen kärsinyt iltapäivällä lisälyönneistä, taisin eilen vähän innostua. Tuli niin keväinen olo tuosta haravoinnista! Vaikka pahin talvi taitaa vielä olla kyllä edessä, eihän meillä ole oikein kunnolla vielä ollut luntakaan. 

Uuteen vauhtiin tulee alkavalla viikolla kyllä vähän taukoa, olen nimittäin menossa perjantaina leikkaukseen. Sairaalasta kotiudun toivottavasti aika pian, "yhtä elintä köyhempänä", kuten eräs ystäväni asian ilmaisi. Leikkaus jännittää, mutta yritän ajatella aikaa sen jälkeen. Saan maata sohvalla ihan luvan kanssa :D  Leikkauksen ansiosta toivon, että oloni paranee vielä entisestään ja pystyn liikkumaankin taas paremmin. Kaikkea kivaa voi onneksi suunnitella myös makuuasennossa ;) 

 Jotta tästä ei nyt kokoaan tulisi terveys - vai pitäisikö sanoa sairausblogi, tässä iloksenne pari kotikuvaakin:

Sain äidiltä ihanan ison tulppaanikimpun <3 Olin pitkään haaveillut tuollaisesta pyöreästä maljakosta ja se löytyikin kirpputorilta parilla eurolla muutama päivä sitten. Olen nähnyt niin ihania kuvia kukista juuri tuon mallisessa maljakossa. Tässä näkymää hieman laajemmin:

Näettekö kuvassa meidän linssiluteen? Chiqi hyppäsi tähystyspaikalleen istumaan juuri siksi aikaa, kun otin kuvaa. Sillä on hauska tapa muuten nojata etutassuilla ikkunanlautaan ja katsella ulos. Tänään se alkoi vinkua ja haukahdella ja kun menimme katsomaan, se näki ikkunasta yhden kissoistamme puutarhassa :D Yleensä kiinnostuksen herättävät puissa lentelevät linnut. Koira voi istua pitkiäkin aikoja tutkimassa ikkunasta käsin pihan elämää. 

Muuttaminen ja remontti on, kuten moni tietää, iso ja melkein ylivoimainen prosessi. Siksi olenkin aivan huomaamattani ottanut sellaisen asenteen, että iloitsen jokaisesta pienestäkin edistysaskeleesta. Juuri nyt me emme kauheasti remontoi, mutta silti pieniä juttuja korjaillaan ja parannellaan. Tässä tämän päivän muutos:

Punaisen Lumimarja-kankaan kohdalla oli alun perin tiskikone. Putkimies kuitenkin suositteli, ettei sitä käytettäisi, koska kylmässä talossa ollut kone saattoi olla rikki. Meitä on viikolla sitä paitsi vain kaksi, joten emme tarvitse konetta. Koneen jättämässä aukossa on nyt paikka kierrätysmuoville ja palaville roskille, kuten pahvipakkauksille. Tänään sain paikoilleen tuon kankaan. Vaikka silitysrauta on vielä väärässä osoitteessa ja kangas siis ryppyinen, olen niin iloinen kun rojut eivät enää näy rumasti, vaan ovat verhon takana piilossa. Pieni asia, mutta minä hassu ihastelen tuota vaijerin varassa riippuvaa kangasta joka kerta kun menen keittiöön. Pienin askelin eteenpäin, nauttien joka hetkestä :)  Kesällä viimeistään olisi ihanaa saada uutta väriä noihin kaapin oviin, vaikka olen kyllä tuohon puun väriinkin jo tottunut.

Saattaa olla, että tämä jää viimeiseksi tekstiksi ennen leikkausta. Toivon että kaikki menee hyvin. Jos jostain syystä ei menisi, on ollut ilo kirjoittaa teille. Kaikkea hyvää elämäänne, nauttikaa pienistä ilonaiheista ja olkaa kiitollisia terveydestä ja rakkaista ihmisistä. 

Luultavasti ilmestyn kuitenkin kiusaksenne tänne taas pian. Siihen asti: pärjäilkää!

Kyökin puolella

Aloitetaan päivän sepustus paljastamalla "tätä et minusta tiennyt"-fakta. Lehtijuttuja kirjoittaessa minulla on aika usein vaikeuksia keksiä nasevia otsikoita juttuihin :D En tiedä miksi se on niin haasteellista. Nykyään myös kuvateksteissä on aika usein otsikot ja onnekseni olen huomannut, että harjoitus on tehnyt hyvää. Pinnistellä ei tarvitse enää niin paljon.

 Otsikkojen kanssa minulla tuntuu olevan haastetta myös täällä blogissa. Toisaalta olen ajatellut niin, että tämä on minun omaa tonttiani, enkä ota moisesta paineita. Kuten en näköjään ota paineita kuvien laadustakaan, sen todistavat tämän päivityksen otokset..Muistuttaisin tässä kohtaa jälleen kerran, että jos luet blogia kännykällä, klikkaa kuvat auki. Muuten ne näyttävät vielä alkuperäistäkin kamalammalta :D

Sain nimittäin inspiraation kirjoittaa vasta nyt illalla ja sitten piti ottaa kuvia - pimeässä keittiössä. No, te olette jo tottuneet siihen, että tämä ei ole mikään kiiltokuvablogi, joten tässä tulee.

Se meidän boheemisti keskellä keittiötä seisova kaappi köpötteli miehen ja tyttären tanssittamana miehen työhuoneeseen vaatekaapiksi. Tiesittekö muuten, että vaikka vanhassa talossa on huonekorkeutta vaikka muille jakaa, ovat oviaukot aika matalat? Ja kaapit melkein aina korkeammat kuin oviaukko. Siitä seuraa oma haasteensa, kun painavaa kaappia pitää kallistaa jne. Eikä kyseessä ollut edes täyspuinen kaappi, vaan sellainen minun inhoama levykaappi. Mutta nyt ei auta nirsoilla, kun vaatteet oli saatava jonnekin siististi piiloon.Nyt näkymä keittiön "ruokailuosasta" hellaan päin on tällainen:

Yllä mainittu kaappi oli siis alun perin tuossa vasemmalla, missä pilkottaa nyt tuo metallihökötys. Se oli kuitenkin vain täynnä siivousaineita ja muuta sälää, jotka saivat siirtyä eteisen puolelle. Kun kaappi vielä siirrettiin siitä välipysäköinnistä pois, tuli tuonne ihan huikea tila. Siellä olisi voinut pistää vaikka tanssiksi! 

Huomasittehan jääkaapin päällä olevan lampun? Se pelastaa jossain vaiheessa keittiön "työskentelypuolen" pimeydeltä, niin ettei tiskaajankaan tarvitse enää arvailla työnsä laatua :D Tai no, onneksi liesituulettimessa on valo, sanon vaan..Lamppu ei ole katossa, koska a) tarvitsemme taas apurin paikalle kiipeilemään kattoon ja sitä ennen b) sain päähäni, että lamppu voisikin olla kivampi kuparin värisenä, joten pitää sprayata se ensin. Tietäisi vaan missä, kun ulkona taitaa olla liian kylmä? Tuuleekin niin, että värit varmaan päätyvät omaan naamaan, jos pihalla yrittää.

Ratkaisua odottaa myös ongelma nimeltä "puuhella ja jääkaappi vierekkäin". Jääkaapille ei ole muuta hyvää paikkaa, joten tuohon väliin on keksittävä jotain. Joku tulenkestävä levy? Kaikki vaihtoehdot tuntuvat vain niin rumilta, harmittaa että siihen pitää mitään laittaa :( Mutta kyllä se kai pakko on.

Miksi tuo metallijuttu sitten, ehkä mietitte? 

Siinä on nyt säilytyspaikka puille - mikä ei kuvassa kyllä näytä kovin kivalta :(  Tämä on kuitenkin todella käytännöllistä, kun keittiössä on yhteensä kaksi tulipesää (joista toista ei nyt käytetä tilapäisesti) ja puut yleensä jonkin verran kosteita tai ainakin kylmiä. Tuosta ne saa nopeasti ja suht siististi uuneihin. Minun työhuoneessani on vastaavanlainen Ikean metallihylly. Ei kovin kaunis ehkä, mutta kuten sanottu, todella käytännöllinen. Minä latoisin mielellään kaikki puut samaan suuntaan esteettisistä syistä, mutta se ei käy, koska sitten ne eivät kuulemma kuivu. Niinpä niiden on oltava tuolla lailla kahteen suuntaan. Esteetikko kärsii ja uunit tykkäävät. Kaikkea ei voi saada. Eikä tämä esteetikko halua kuitenkaan palella, joten..

Hauska kaariholven alla oleva ovi johtaa muuten meidän wc-kylpyhuoneeseen. Seinän on joku joskus maalannut värillä, joka muistuttaa kovasti mummokalsareista. Luin muuten jostain, että se olisi yksi tämän kevään sisustusväreistä! Olemme siis muodun huipulla, pöksyinemme ;)

Keittiön työtason kohdalla olevassa ikkunassa oli viime sunnuntaihin asti vielä edellisen asukkaan pitsikappa. Näin kauan meni miettiessä, että mitä laittaisin siihen tilalle. Pitsi on ihan kiva kesällä, mutta kaipasin siihen jotain väriä. Sain mielestäni kuningasajatuksen ja saksin yhdestä maatuskatyylisestä huivista palasen, käänsin reunan nätisti ja ompelin. Käytin tytärtä kiipeilemään alas verhotangon (miksi kaikki on täällä niin korkealla??), mutta kun kaunis, punasävyinen kangas saatiin paikoilleen, totesin että olin ommellut reunan totaalisen vinoon!! Miten ihminen voi olla niin kierosilmäinen?? Minulla on itse asiassa aina ollut vaikeuksia leikata niin paperia kuin kangastakin suoraan, mutta tämä oli kyllä kaiken huippu..Osasyynä varmasti huivin ohut ja "venyvä" laatu. En jaksanut lähteä kangasviipaletta enää suoristamaan (se olisi varmaan mennyt toisesta päästä vuorostaan vinoon), joten piti keksiä jotain muuta. 

Vanhaa verhovarastoani kaivellessa huomasin edellisessä kodissa olleet punaruutuiset sivuverhot. Entä jos..olisiko ikkunassa pakko olla kappa? Tuumasta toimeen. Erikoisen sijainnin takia vanhat verhot olivat liian pitkät, siispä ompelin niihin käänteen. Yhden verhon ommeltuani päätin varmuuden vuoksi tarkistaa, olivatko verhot olleet alun perin yhtä pitkät. No eivät. Toiseen piti tehdä tuplakäänne. Onneksi mittasin, muuten olisi mennyt taas pieleen. Minulla oli näköjään edellisessä keittiössä sitten eri pituiset verhot, enkä ollut edes huomannut asiaa, hehe. Nyt pituusero kuitenkin näkyisi, joten tosiaan, onneksi tuli tarkistettua. Tytär taas kiipeilemään ja:

Sivuverhot toimivat oikein mallikkaasti! Vähän tuli ehkä kasarivaikutelmaa noilla ruutuverhoilla, mutta toisaalta ihan älyttömän kodikas ja lämmin tunnelma. Tykkään!

Työtasolla näkyy myös tänään Lidlistä löytynyt tarpeellisuuskapine, nimittäin leipälaatikko. Olin ensin ajatellut etsiä kirpparilta Wangelin retrolaatikon, mutta kun mies bongasi tämän tänään kaupasta, tuli suunnitelmaan muutos. 

Meillä oli 70-luvulla kotona sellainen kippiluukkulaatikko, en enää kyllä muista minkä näköinen tai värinen se muuten oli. En myöskään muistanut, miksi niitä laatikoita piti olla, mutta nykyisessä kodissa tarpeellisuus muistui mieleen eräänä aamuna. 

Leipäpakettiin kun oli jyrsitty reikä ja osa leivästä syöty. Hiiret..Olemme säilyttäneet leipiä nyt yläkaapissa, mutta leipälaatikko on parempi paikka. Sitäpaitsi hiiriä ei ole nyt näkynytkään enää, ehkä nämä meidän nelijalkaiset ovat säikyttäneet ne muille maille. Tai sitten mies onnistui hävittämään populaation loukkujen avulla? Niin tai näin, kiva että ovat siirtyneet toisaalle. Keittiössä varsinkin ne eivät ole kovin mukavia. Inhottavinta oli, kun aterinlaatikossa olleesta puukauhasta oli jyrsitty koko reunus pois :( Niin paljon kuin eläimistä tykkäänkin, en halua jakaa kauhojani hiirien kanssa. Hankkikoot omat keittiövälineensä.

Tämä on pienempi kuin ne Wangelin tapaiset, mutta myös peltiä ja aika söötti värikin, tuollainen puuteriroosa :) Hirveitä leipämääriä tuonne ei mahdu, mutta ehkä parempi niin. Eipähän pääse homehtumaan. 

Tähän päivään mahtui asumisajan ensimmäinen sähkökatkos, viime yö ja tämä päivä oli aikamoiset myrskytuulet liikenteessä. Totesin, että oli aika ankeaa kun ilmalämpöpumppu hiljeni, tuntui että tuli heti kylmä. Onhan meillä näitä puu-uuneja, mutta pelkäänpä, etteivät ne riittäisi tämän kartanon lämmittämiseen yksinään. Onneksi katkos kesti vain reilun tunnin, puu oli kaatunut jossain linjan päälle. 

Veimme myös peräkärryllisen romua ja roskaa lajitteluasemalle. Ne ovat sitten vinhoja paikkoja! Sisäinen romulyylini kuiskuttelee aina korvaani, että katso, mitä tuolla on ja entäs onko tuo lokerikko ehjä? Entä voisiko noista kaakeleista vielä tehdä jotain? Onneksi paikalla on työntekijöitä, jotka varmaan tulisivat kyselemään, jos alkaisikin lastata tavaraa kyytiin eikä pois sieltä. Sitäpaitsi sateinen myrskysää teki kaikesta märkää ja sotkuista, joten sekin hillitsi tehokkaasti ajatusta hamstraamisesta. 

Peräkärry tyhjeni miehen kanssa yhteisvoimin, samalla taas tuntui sisäinen kuormakin kevenevän. Voi kun jaksaisimme tehdä saman vanhassa kodissa! Siellä sitä roskaa vasta onkin..

Vaikka lajitteluasemalta ei mitään kyytiin päässytkään, oli yksi asia pakko käydä kuvaamassa.

Siellä se nökötti, myrskytuulien ja sateen piiskattavana. Joukkoon kuulumattomana. Kun ei ole metallia, ei pakkausmuovia, ei saniteettiposliinia, eikä kodinkonekaan. Mikähän tämän kohtalo mahtaa olla? Jotenkin tuli surullinen olo. Miksi kukaan ei enää rakasta tätä pianoa? Koskettimissa on ilmeisesti ollut kiinni teipit nuottien opettelua varten. Oppiko joku soittamaan niiden merkkien avulla? Millä hän nyt soittaa, vaikka soittaako enää ollenkaan? 

Semmoisia mietteitä täällä tänään. Pitäkäähän hatuistanne kiinni, talvisina myrskypäivinä!

Kell`onni on

Tiedättekö tunteen, kun tuntee itsensä niin onnelliseksi, että alkaa pelätä onnen menettämistä? Tuo minun toinen puoliskoni sanoo, että se on kuulemma kovin suomalainen tapa ajatella. Taitaa olla, onhan aiheesta tehty perin tunnettu runokin.Tai no, ei ehkä onnen menettämisestä, mutta sen kätkemisestä ainakin.

En kuitenkaan ole taikauskoinen tai mitään. En vaan ole pitkään aikaan tuntenut itseäni oikein onnelliseksi, monestakin syystä. Toki perheessä ja elämässä yleensäkin on isojakin murheita ja haasteita, joten ei onni ole vailla varjoja. Mutta silti. Nyt tuntuu hyvältä.

Olemme asuneet Silkkilässä kaksi viikkoa. Tuntuu paljon pitemmältä ajalta! Nämä ovat olleet aika ihanat kaksi viikkoa. Tytär on kotona joululomalla, joten olemme saaneet perheenä "ajaa sisään" uutta kotiamme. On tehnyt hyvää ottaa vähän etäisyyttä työntekoon (paitsi eilen laitoin yhden juttutekstin valmiiksi) ja touhuta täällä kotona. Joka päivä olen yrittänyt tehdä jotain pientä valmiiksi ja järjestellä paikkoja. Tuntuu hyvältä, kun tavarat löytävät paikkansa ja ne saa piiloon pyörimästä pitkin lattioita.

Vanhassa kodissa käymme useamman kerran viikossa hakemassa vähitellen tavaraa tänne. Siellä käyminen tuntuu edelleen ankealta ja talo vieraalta. Tuntuu melkein vähän pahalta talon puolesta, että kahdeksantoista vuoden asuminen noin vain jää taakse. Olen miettinyt, onko tämä minun tapani suojautua muuton aiheuttamaa haikeutta vastaan? Ehkä joku surutyö pitää vielä tehdä? Vai olenko tehnyt sitä jo niin pitkään etukäteen, että irtaantuminen loppujen lopuksi sujui suhteellisen kivuttomasti?

En ole ikävöinyt takaisin. Äitiäkin näemme useamman kerran viikossa, välimatka ei ole pitkä. Mukavuudet tuntuvat aina vaan mukavammilta ( :D ) - huomasin kuumassa suihkussa seistessäni ajattelevani "kunpa minun ei tarvitsisi ikinä luopua tästä".

Eräs ystäväni kysyi, missä vaiheessa talomme on nyt. En osannut heti edes vastata mitään, koska aloin miettiä, että hetkinen - mehän olemme nyt siinä pisteessä, että kaikki tarpeellinen toimii, meillä on lämmin, vesi tulee ja menee, eikä kattokaan vuoda. Juuri nyt ei siis ole pakko tehdä mitään! Ei se tarkoita sitä, että talo olisi jotenkin valmiiksi remontoitu, kaukana siitä!! Mutta me pystymme asumaan täällä, ihan oikeasti!

Kaikki toimii juuri nyt niin hyvin, että oikeasti herää ajatus, mitä kohta tapahtuu? Meneekö viemäri tukkoon? Hajoaako joku puu-uuneista? Meneekö sähköt ja ilmalämpöpumppu pysähtyy? Koska havahdun siihen, että on kauhea ikävä takaisin, että tämä tuntuu isolta katastrofilta ja elämän suurimmalta virheeltä? Koska en ole enää onnellinen ja tyytyväinen?

Älkää käsittäkö väärin. Nautin joka hetkestä. Olen luonteeltani sellainen, että mollivoittoisuus on ehkä vahvemmilla kuin positiivisuus. Siksi tämä onkin aika erikoinen tilanne. Tein - teimme suuren muutoksen ja se tuntuukin hyvältä! Mitä jos tämä meneekin ihan tosi hyvin? Sellaistakin nimittäin aina välillä sattuu ;)

Toivottavasti ette muuten kyllästy, koska ajatukset kulkevat näköjään kovasti samoja latuja kuin viime tekstissä :D Nämä nyt vaan tuntuvat olevan päällimmäisenä mielessä nytkin.

Jotta tämä postaus ei olisi vain pelkkiä kirjaimia, mietin mitä näyttäisin teille tänään. Vielä on vaikeaa löytää oikein kivoja kuvakulmia, kun joka paikassa on jotain "rumaa" tai sotkuista. Tämä kohta kestää kuitenkin kuvaamista:

Huvittavaa, miten muuttaessa tai rempatessa jää aina jotain pieniä juttuja kesken! Tässä kuvassa esimerkiksi näkyy, että tuo meidän kattolamppu keikkuu aivan liian korkealla, koska johtoa ei ollut riittävästi :D Saapa nähdä, havahdunko kymmenen vuoden päästä siihen, että se on edelleen tuolla yläilmoissa :D 

Seuraava kuva ei ole totta vieköön mikään lifestyle-blogin superkuva, mutta se on niin huvittava, että laitan sen tänne ihan kiusaksikin:

Tässä näette uusinta uutta keittiödesignin saralla! Kaappi asetetaan keskelle tilaa, jotta sitä voidaan kiertää hankalasti ja saadaan se välillä huojumaan uhkaavasti..No ei sentään, kaappi odottaa tyhjennystä ja siirtoa eri huoneeseen ja toisiin tehtäviin. Tämä kuva ehkä kuitenkin kuvastaa meidän boheemia meininkiämme. Tehdään sen mukaan, mitä voimat sallivat, eikä häiriinnytä, vaikka kaappi jääkin tönöttämään keskelle huonetta pariksi päiväksi. Sitten yhtäkkiä kerätään voimat ja saadaan taas valmista. Kyllä se tästä. 

Vaikka olo onkin onnellinen, on tänään tuntunut jostain syystä hieman haikealta. Tyttären loma lähenee loppuaan ja jäämme viikoiksi taas miehen kanssa kahdestaan. Nyt kun lapsi on ollut pitemmän jakson kotona, tuntuu irti päästäminen taas vaikeammalta. Samalla tulee mieleen, että tämä talo on kyllä tehty perheelle, kun tilaakin on. No, meidän perhe koostuu kahdesta ihmisestä viikolla - ja tietysti koirasta ja muuten nyt kahdesta kissasta, saimme tänne toisenkin kissan.

 Ensin tänne tuotu Hupi pääsi pihalle oltuaan viisi päivää sisällä. Se tuli kiltisti illalla takaisin, mutta on nyt ollut ulkona useamman päivän. Pysyttelee kuitenkin näkyvillä, varsinkin iltaisin. Teemme kissazoomausta taskulampun avulla ja yleensä ne nappisilmät heijastuvat jostain lähistöltä :D Indis oli sisällä kuusi päivää, sitä emme ole ulos pääsyn jälkeen nähneet. Veikkaan kuitenkin että ovat lähistöllä molemmat. 

 Koirapahanen on nyt syynä, miksi eivät tykkää tulla sisälle, vaikka olemme rauhoittaneet tyttären huoneen kissojen turvapaikaksi. Se on edelleen minun suruni, enkä tiedä miten saadaan tilanne kääntymään. Nyt ne käyvät portailla syömässä ja muuten viihtyvät jossain, luultavasti kuivurissa, jossa on kyllä hyvä olla suojassa. Jos ilmat kylmenevät, ehkä ne sitten tulevat sisällekin taas. Toivotaan niin. 

Kirjoittelen tätä työhuoneessani, selän takana rasahtelee tuli kakluunissa. On muuten aika luksusta, kun työhuoneessa on uuni! Paketissa odottavat hyllyt kankaita varten, saapa nähdä koska uskallamme ryhtyä hyllyjä kokoamaan. Edessä on Ikean avioliittokoulutus, hehe..Ulkona viuhuu myrskytuuli, joka on muuten aiheuttanut meille hieman sydämentykytyksiä viime päivinä. Vai pitäisikö sanoa öinä. Jostain syystä tuuli saa vintiltä kuulumaan ääniä, ikään kuin painavaa pulloa vieritettäisiin pitkin lattioita. Se oli ensin varsin kammottava ääni, johon emme löytäneet mitään syytä, vaikka kävimme läpi yläkerran ja vielä sen päällä olevan ylävintinkin. Viime yönä päätin, että suhtaudun ääneen kuin tuutulauluun ja sain kuin sainkin nukuttua. Vanhassa talossa paikat pitävät omaa ääntään, tähän uuteen äänimaailmaan täytyy vaan tottua. Muutoin tämä talo on tavattoman hiljainen, paksut hirsiseinät sen tekevät. 

On aika kivaa saada laittaa paikkoja kauniiksi, nostaa esiin kirppislöytöjä jotka ovat odottaneet kasseissa meidän kotiutumistamme. Elämässä tärkeintä ei ole materia, mutta esteetikkona nautin myös siitä, että ympärillä on kauniita asioita. Kunhan niistä ei tule liian tärkeitä. 

Mukavaa viikonloppua - ja kiitos että olette mukana tällä matkallamme!