Täällä taas

Oletteko koskaan kuulleet Kiksi-nimisestä koirasta, jolla on ihan oma facebook-sivu? Jos ette vielä ole Kiksiin tutustuneet, suosittelen etsimään facesta sivun nimellä "Kiksin harmillinen elämä". "Koiran" mietteet ovat kertakaikkisen hulvattomia! Syy, miksi nyt Kiksin vetäisin tähän tekstin alkuun, johtuu hänen käyttämästään tunnuslauseesta, joka meni muistaakseni näin: "Elämässä harmittaa lähinnä kaikki". Tänään nimittäin tuntuu vähän siltä.

En oikein tiedä miksi. Tai oikeastaan tiedän. Niskajumit ja korjauksen alla oleva matala varastorautani aiheuttavat aika ajoin huimausta ja monenlaista muuta inhottavaa vaivaa ja ne ovat tänään olleet tavallista voimakkaampia. Lisäksi työasiat hieman rassaavat. Mutta koska tämä ei ole mikään terveys- tai sairausblogi, kerron teille mieluummin hieman päivän tapahtumista. Olemme nimittäin suhanneet autolla edestakaisin, ensin Taalintehtaan Ekocenteriin ja sitten Sauvoon ja sieltä vielä Paimion jätteenlajitteluasemalle.

Kemiönsaarella, Taalintehtaalla sijaitseva Ekocenter on ihan superihana paikka, suosittelen lämpimästi! Hinnat ovat edullisia ja kirjoja saa ilmaiseksi! Meiltä on sinne tällä hetkellä matkaa peräti 40 kilometriä yhteen suuntaan, mutta onneksi sinne on asiaa joka maanantai tyttären pianotunnin takia. Ekocenterin avattua kumpikaan meistä miehen kanssa ei ole valittanut, jos sattuu olemaan vuorossa (olemme siis ajaneet vuoroviikoin), itse asiassa viime aikoina olemme menneet yhdessä. Minä en oikein uskalla lähteä peräkärryn kanssa ajelulle, joten otan chaufföörin mukaan. Tai siis kyllä minä eteenpäin osaisin ajaa, mutta se peruuttaminen kärryn kanssa..

No, mutta asiaan. Kuten muistatte, ostin ne kustavilaiset tuolit ja itse asiassa sitten niihin sopivan sohvankin tässä reilu viikko sitten. Silloin satoi kaatamalla, joten maksoin huonekalut, mutta ne jäivät kirppishalliin odottamaan poutapäivää, jotta mies pääsisi ne hakemaan. Viikon kuluessa aloin miettiä, olinko sittenkin erehtynyt ostosten suhteen. Alkuperäinen ajatukseni oli tehdä keittiöstä kotoisa pesä, jossa olisi paljon kirkkaita värejä. Kustavilaishuonekalut alkoivat kuitenkin vaatia toisenlaista tyyliä, joka ei oikein tuntunutkaan omalta.

Kun maanantaina kävin Ekocenterissä (ilman peräkärryä), löytyi sieltä ihan perinteinen pirttikalusto, iso mäntypöytä ja kaksi penkkiä. Seisoin aikani tuijottamassa pöytää ja mietin jopa, miten maalaisin sen siihen vietävän kustavilaissohvaan sopivaksi - kunnes tajusin, että eikä, tämä tässä on ihan ehdottomasti minun tyyliäni, eikä mitkään hienosteluhuonekalut!! Pirtinpöytään sopisi myös alun perin haaveissani ollut talonpoikaissohva, johon laitetaan paaaksu patja ja hurjasti tyynyjä! Wuhuu, oma tyyli löytyi vihdoin! Ja se tosiasia, että pöytä ja penkit maksoivat yhteensä huikeat 35 euroa, ei tietenkään vähentänyt tyytyväisyyttäni.

Mutta mutta..Salon kirppiksellä odottivat edelleen maksetut huonekaluni. Mitä tehdä? Kotona kerroin miehelle, millainen tuuliviiri hänen vaimonsa onkaan ja kysyin, josko hän voisi mahdollisesti käydä kysymässä, onnistuisiko kaupan peruminen (kannattaa teettää "likaiset" työt muilla, hehe)? Mies lähti asiaa toimittamaan ja arvatkaapa mitä? Kauppiaspa suostui purkuun ja saimme rahat takaisin! Tästä kyllä iso hatunnosto sinne, terveisiä vaan Secondhandmarket Salo!

Kävimme siis tänään hakemassa pirttikaluston kotiin. Se on sellainen todella perusjuttu, ei edes kovin vanha, mutta juuri meille sopiva. Suunnittelen pöydän pinnan raikastamista puuöljyllä tai jollain..Haluaisin pintaan myös vähän patinaa ja kysyin mieheltä, jos voisin vaikka hakata sitä vähän vasaralla? Ilmeestä päätellen hän ei ehkä ihan ymmärtänyt ajatukseni järkevyyttä, vaikka kyllä yleensä on heti nuoteissa mukana. Tai no, kysyi hän jos haluan lainata kirvestä. Hmm..

Matkaan tarttui samalla reissulla myös sohvapöytä, hintaa peräti 12 euroa. Kuten taisin aiemmin sanoa, koen boho-tyylin aika voimakkaasti omakseni. Tämä bamburunkoinen yksilö tuntui puhuttelevan mieleni boho-osastoa vahvasti. Ja kas - olen tähän asti kertonut teille pitkän litanian keittiönpöydästä, mutta nyt totean, että siitäpä ei olekaan kuvaa. No, sohvapöydästä on:

Pinnassa on siis lasi, alla on rottinkinen "verkko-osa". Lasi on kyllä kirkas ja puhdas, mutta huurtui sisään tuodessa, talossa kun oli tänään lämpötilan vaihdellessa hieman kosteaa..Odotan niin, että saamme uunit toimimaan ja ilmanvaihdon pelaamaan! 

Toivotaan, että tämä lasipinta ei tee minusta hullua siivoojamuijaa, joka vahtii rätti kädessä jokaista, joka uskaltaa laskea pöydälle mitään :D Ehkä voisin hankkia tai tehdä itse sellaisia alusia..

Jotta tulisi tehtyä myös jotain hyödyllistä, lastasimme peräkärryn täyteen jätesäkkejä (= talosta pois siivottua roskaa + varmaan pari hiirtä, pipanoista päätellen, olivat löytäneet säkeistä vuosia vanhoja kuivaruokatarvikkeita) ja teimme tutustumiskäynnin Paimion jätteenlajitteluasemalle. Yritin olla kurkkimatta lavoihin mahdollisten aarteiden varalta. Onneksi olo oli sen verran huono, että halusin vain pian kotiin, sitäpaitsi ei kai vartioidulta alueelta saisi edes mitään viedä? Sisäinen romulyylini kyllä yritti jotain korvaani huudella, että katsoisit nyt edes ja eikös tuolla ole jonkun pinnatuolin selkä, mutta kuten sanottu, onneksi voimat loppuivat ;) 

Huomenna pysymme kiltisti kotona ja teemme taas kierrätystuotteita. Ihan kankaista vaan, ei kaatopaikkatavarasta :D 

Ai niin - jos jollakulla on yksi talonpoikainen puusohva liikaa, laittakeehan viestiä ;) 

Kiireisen viikon kuulumisia

Terveisiä jääkaapista! Tai siltä ainakin tuntuu, tänään vietimme "talolla" muutamia tunteja siivouspuuhissa. Tyttärellä on menossa tet-viikko, jonka hän suorittaa minun kanssani. Teemme siis varsin monialaisesti kaikenlaista - eilen ompelimme aforismityynyjä kierrätyskankaista, tänään teimme remppasiivousta. Harva nuori saa yhdestä työpaikasta näin monipuolista työkokeilumahdollisuutta :D

Talvi hiipii nurkkiin vähitellen ja tällä hetkellä tunnelma on talossa hieman hyinen, koska puuhellaa ja -uuneja ei voi vielä käyttää. Yksi nykyaikainen mukavuus meillä kuitenkin on - taloon saatiin nimittäin perjantaina sähköt! Se oli kyllä aikamoinen tarina sekin..

Olen tottunut siihen, että talon seinästä löytyy yksi peltikaappi, jossa on pääkatkaisija ja automaattisulakkeet. Näinhän se toimii uusissa taloissa. Tuleva kotipa ei olekaan uusi, joten systeemit ovat hieman erilaiset. Talon kellarista löytyy talon pääkatkaisija, mutta sähkömittari löytyy vinksallaan olevasta pylväästä ojanvarresta, parikymmentä metriä talosta. Nappuloiden runsauden takia onnistuimme hieman itse sotkemaan kytkentätapahtumaa, mutta loppujen lopuksi vikaa oli myös itse mittarissa, jonka sähkölaitos kävi lopulta perjantaina vaihtamassa.

 Istuin noin kaksi päivää rääkäten Carunan chattia ja puhelin-aspaa kysymyksilläni ja yritin saada heidät ymmärtämään, että meidän on itse oltava paikalla, kun sähköt kytketään. Talossa oleva pääkatkaisija oli nimittäin jätettävä I-asentoon, jotta ylipäätään sähköjen kytkentä olisi onnistunut. Jotenkin jäi vähän sellainen olo, ettei minua oikein ymmärretty, kun yritin asiaani selittää. Nykyinen kotimme on yli kahdenkymmenen kilometrin päässä tulevasta kodista, enkä olisi saanut minkään näköistä rauhaa, jos sähköt olisivat itse menneet päälle poissa ollessamme. Entä jos hiiri olisi syönyt johdon poikki ja kipinät olisivat sytyttäneet talon palamaan? Aamulla meitä olisi odottanut kasa hiiltyneitä hirsiä..

Kun sähköt lopulta saatiin toimimaan (hurraa!!), ei tulipalopelkoni onneksi toteutunut. Tapahtuikin jotain päinvastaista. Kun mieheni nimittäin meni sähkömiesten kanssa kellariin katsomaan talon sähkökeskusta, vastassa oli sata litraa vettä pitkin lattioita! Sähkön mentyä päälle oli porakaivon pumppu käynnistynyt ja se pumppasi posket lommolla vettä pitkin lattioita. Pakkanen oli hajottanut jonkin osan putkista. Kolmelta mieheltä kesti hetken saada pumppu pois päältä. Kuvitelkaa, mikä näky olisi ollut, jos pumppu olisi pumpannut vettä kellariin koko yön??  Kannatti siis pitää pintansa ja olla varovainen.

Tänään napsautimme tyttären kanssa valot olohuoneen lamppuun ensimmäistä kertaa. Hetki oli juhlallinen ja huoneen lämpötila tuntui nousevan välittömästi useita asteita. Ihanaa, meillä on sähköt!!

Tytär ahkeroi siivoten omia tulevia huoneitaan (kyllä, niitä on kolme, vaikkakin pieniä). Kun rojut oli saatu lajiteltua, huvittelimme hetken repimällä seinästä vanhaa, huonokuntoista ja rumaa tapettia - tai tapetteja, kerroksia tuli näkyviin kaikkiaan kolme. Halusimme nähdä, mitä alta löytyisi. Sieltä löytyi ihanaa, siistiä ja sopivasti patinoitunutta vaakalaudoitusta! Tytär oli innoissaan ja minä myös. Ja muuten - se repiminen oli oikein vapauttavaa :D :D

Historian hiljaista havinaa

Täällä sitä taas istutaan, kirjoittelemassa blogiin, vaikka oikeasti pitäisi kyllä tehdä ihan töitä, eli kirjoittaa juttua yhdestä ihanasta kodista, jossa saimme vierailla valokuvaajan kanssa reilu viikko sitten..Oikeasti ei ehkä pitäisi istua koneella ollenkaan, on nimittäin nyt sen verran kova päänsärky :( Mutta ei auta, työt(kään) eivät tekeydy itsestään ja kun nyt tämä läppäri on se minun työväline, niin istutaan nyt sitten. Huvittelen ensin vähän kirjoittamalla teille :)

Yksi vanhojen talojen viehättävistä piirteistä on juuri se, että ne ovat vanhoja ja sitä myöten omaavat myös oman historiansa. Odotan mielenkiinnolla, jos saisin jostain kuulla tarkemmin meidänkin talomme tarinoista ja taustoista. Sen verran olen kuullut, että esimerkiksi talon upea, luonnonkivestä tehty kivijalka on louhittu läheisen metsän reunassa sijaitsevista kallioista, sieltä suunnalta mistä oli täällä kuviakin, muistatteko? On mielikuvitusta kutkuttavaa kuvitella, miten isot kivenjärkäleet on saatu kalliosta louhittua ja miten ne on kuljetettu rakennustyömaalle? Hevosella varmaankin. Mikä valtava työ siinä onkaan ollut! Nostan kyllä hattuni korkealle niille miehille, jotka tuon työn aikoinaan tekivät.

Osa talon hirsistä on siirretty tien toisella puolella olevasta pikkumökistä, jonka olen päätellyt olleen päätalon rakentaneen perheen ensimmäinen koti. Mökki näkyy päätalon ikkunoista:

Pikkumökki on siis alun perin ollut L-kirjaimen muotoinen, mutta osa talon hirsirungosta on siirretty päärakennukseen. Tämän pienen ikää emme tiedä, mutta oletettavasti se on 1800-luvun loppupuolelta. 

Kysyin huvikseni eräässä Facebook-ryhmässä, mitä ryhmän jäsenet tekisivät, jos tällainen mökki olisi tullut heidän omistukseensa. Yllättäen kukaan ei ehdottanut tulitikun raapaisemista, vaan mökki kehotettiin kunnostamaan ja käyttötarkoitusehdotuksia oli lukuisia. No, ryhmässä on ihmisiä, jotka nimenomaan ovat vanhojen talojen pelastamisen kannalla, joten siinä mielessä vastaus ei ollut yllättävä. Ihanaa, että on ihmisiä, jotka näkevät mahdollisuuksia, eivät pelkästään vaivaa ja vanhuutta <3

Mökki on saanut olla edellisellä omistajalla varastotilana ja on käsittääkseni aivan alkuperäisessä kunnossa. Ikävä kyllä ajan saatossa muutama ikkuna on hajonnut ja sisällä on hirveä sotku (huom! kuva otettu keväällä, arvokasta irtainta ei mökissä enää ole).

Äkkiä katsottuna tämä voi näyttää toivottomalta tapaukselta, mutta tosiasiassa näette edessänne ryhdikkään hirsirungon, josta taitava saisi vaikka mitä! Mökissä on siis isohko tupakeittiö ja vieressä pieni makuukamari. Yläkertaan pääsee jyrkkiä rappuja pitkin, sinne saisi varmasti ihanan kesähuoneen. 

Olemme harkinneet omia mahdollisuuksiamme kunnostaa mökki arvoisellaan tavalla. Ikävä kyllä meillä ei ole siihen rahkeita, vaikka miten asiaa kääntelisimme. Koska emme missään tapauksessa halua, että ajan hammas talon tuhoaa, olemme päättäneet myydän tämän pikkuisen ihmiselle, joka sitä arvostaa ja voi antaa sille tulevaisuuden.

Koska pikkumökki sijaitsee meidän toiveisiimme liian lähellä päätaloa ja peittää omaan silmään liikaa näkyvyyttä, tarkoitus on, että ostaja purkaa mökin ja vie sen toisaalle. Tiedätkö sinä jonkun, joka olisi kiinnostunut tällaisesta kaupasta? Ostaja siis purkaa mökin ja vie muualle pystytettäväksi. Autamme jälkien siivoamisessa parhaamme mukaan, mutta tässäkin päävastuu olisi ostajalla. Jos mieleen tulee joku asiasta kiinnostunut, minulle voi laittaa vaikka sähköpostia laura.sychold(at)gmail.com tai viestiä facebookin kautta. Katsotaan, saadaanko tämä helmi pelastettua :)

Tyylillä vai ilman?

Kerronpa teille salaisuuden. Minä en osaa sisustaa. Tämä on jotenkin surkuhupaisaa, ottaen huomioon toimenkuvani. Olen tehnyt pitkälti toistasataa lehtijuttua toinen toistaan ihanammista kodeista, jotka kaikki on sisustettu hyvällä maulla ja mielikuvituksella. Silti - itse olen sisustamisessa aikamoinen noviisi.

Tähän asti olemme asuneet vanhan tyylisessä, mutta kuitenkin uudessa talossa. Sisustus on koostunut sekalaisesta kokoelmasta huonekaluja, suurin osa niistä on kulkenut mukana jo vuosia. Ainoat uudet huonekalut taitavat olla meidän Ikeasta hankitut Ektorp-sohvat, joiden saamista odotin monta vuotta. Talo ei ole vaatinut mitään tiettyä tyyliä, ei esittänyt kovaäänisiä toivomuksia suuntauksien suhteen.

Värimaailma meillä on aina ollut varsin pitkätossumainen - värejä ei ole totisesti säästelty. Kokeilin jossain välissä sellaista vaaleaa skandityyliäkin, mutta kun se ei vaan istu. Ei ainakaan tällä hetkellä, ties sitten miten mieli taas muuttuu muutaman vuoden päästä. Mutta nyt ovat värit todella tärkeitä minulle. Eikä tällaisella kokoonpanolla (mies, tytär, koira ja kaksi kissaa - ja minä sotkemassa myös) voi kovin vaaleita värejä ollakaan, jos ei satu olemaan hysteerinen pyykinpesijä..

Juttukeikoilta palatessa olen aina katsonut kotiani varsin kriittisin silmin. Olisi monesti tehnyt mieli kiikuttaa ihan kaikki pihalle ja aloittaa alusta, selkeästi ja edes jotain johdonmukaisuutta noudattaen. Nämä kohtaukset ovat yleensä menneet ohi kunnon siivouksella, onneksi.

Yllä kuva nykyisen kodin keittiöstä. Kodikasta, iloista ja värikästä. Juuri tähän taloon sopivaa.

Vaan nytpä onkin edessä uudet, mielenkiintoiset haasteet. Yhtäkkiä kodiksi onkin muotoutumassa talo, joka on rakennettu iloisella 20-luvulla, sodan kauhujen vähitellen jäädessä unholaan. Voiko sellaisen talon sisustaa pitkätossutyyliin? Vai pitäisikö talossa olla vain jugend-huonekaluja, eikös se ollut pinnalla silloin, kun talo näki päivänvalon? 

Uuden kodin myötä huomaan, että vähäinenkin ajatus omasta tyylistä on singahtanut ovesta ulos. MITEN tämä talo on tarkoitus sisustaa, mikä sinne sopii? Mitä se yrittää kertoa minulle? Vai yrittääkö se kertoa yhtään mitään, olla möllöttää vain, tapetoituine seinineen?

 Sen olen yllätyksekseni havainnut, että talo on jo muuttanut ajatuksiani siitä, mistä pidän. Aluksi halusin päättäväisesti maalata kaikki talon lakatut puulattiat. Nyt en haluakaan, vaan ne saavat jäädä lakatuiksi. Huomaan kirpputoreilla ihailevani RUSKEITA huonekaluja, siis vanhoja kaappeja ja sellaisia. Olen päättänyt, että tähän kotiin ei tuoda ainuttakaan lastulevyhirviötä, tai muutakaan sellaista ei-puista huonekalua, jos vain mahdollista. Ahkeralla Pinterestin ja Instagramin selaamisella alan myös vähitellen hahmottaa, että runsas ja luonnonläheinen boho-tyyli miellyttää silmääni aina vain enemmän. Voisiko SE olla se minun juttuni?

Mietintää aiheuttaa myös se, mitä tyylejä voi sekoittaa ilman, että lopputulos on vain sillisalaatti tai harmoonista silmää häiritsevä. Esimerkki: ihastuin kirpputorilla näihin kustavilaistuoleihin (ks kuva). Ajatukseni on, että keittiö olisi talon peppimäisin huone. Kaappien ovet maalataan iloisella turkoosilla ja pöydäksi suunnittelin talonpoikaistyylin mukaista pitkää, aika isoa pöytää, jonka ääreen mahtuisi monta ihmistä. Olen jo vuosia halunnut keittiöön myös puusohvan ja koska semmoinen tähän keittiöön mahtuu, sellainen on ostoslistalla. Mutta sanokaas, miten ihmeessä saan nämä kaikki tyylit sopimaan yhteen?? Jo tuota litaniaa lukiessa tulee vähän sellainen olo, että sekameteliä on tiedossa :/  

Esitin kysymyksen eräässä Facebook-ryhmässä ja sain kivoja vastauksia siitä, miten kyseessä on oma kotini ja sen saa sisustaa niinkuin haluaa. No juu..mutta kun haluaisin että olisi kerrankin nättiä ja ..no, jotain. 

Eipä nämä "ongelmat" ole mitään vakavia. Päinvastoin, nämä ovat oikeastaan aika kivoja haasteita! Eikä tässä ole mikään kiire - paitsi että tietty tekisi mieli jo kantaa uuteen kotiin jos jonkinmoista huonekalua kirppareilta :D  Parasta kuitenkin malttaa nyt ja laittaa rahat ennemmin niihin "tylsiin" mutta tarpeellisiin asioihin, joita talossa kyllä riittää. Taidan kuitenkin huomenna kaatopaikkareissulla käydä ihmettelemässä näitä tuoleja vielä. Ja olisihan siellä viereisessä putiikissa se yksi kattokruunukin..

Työhuone, olkaa hyvä!

Tänään kurkistetaan tulevaan työhuoneeseen. Saimme vihdoin ison sohvanmöhkäleen pois, joten tila esittäytyy paremmin edukseen. Nykyiseen työhuoneeseeni verrattuna tilaa on noin neljä kertaa enemmän. Tosin en epäile ollenkaan, ettenkö saisi tätäkin huonetta täytettyä aika nopeasti :/

Tässä näkymä olohuoneesta työhuoneeseen päin. Tässä on nyt vain iso oviaukko, mutta tarkoitus olisi jotenkin "eristää" huoneet toisistaan. Näin työhuoneessa pystyy keskittymään esim juttujen kirjoittamiseen, vaikka olohuoneessa katsotaan tv:tä. Toiveenani on myös, että voisin pitää täällä kotikutsuja tai kotimyymälää tuotteilleni, siksikin olisi kiva erottaa "privaattipuoli" työhuoneesta. Vasemmalle seinälle, ikkunan eteen, on tarkoitus laittaa pitkä työpöytä, jonka ääressä onnistuu sekä kirjoitus-, että ompeluhommat. Keskelle huonetta olisi kiva saada iso pöytä, jonka päällä pystyy leikkaamaan kankaita ja tekemään muita "isoja" töitä. Katsotaan, mahtuuko sellainen. Kangashyllyt vievät oman tilansa, samoin toivon saavani valmiit tuotteet nätisti esille.

Yksi talon uuneista sijaitsee työhuoneessa. Jännittää hieman, miten opimme käyttämään näitä. Talon kaikissa lämmönlähteissä on peltejä ja vipstaakeja vaikka muille jakaa, eikä ilmeisesti kovin looginen systeemi. Eli kun pelti näyttää olevan auki, se onkin kiinni. Voi kääk. Täytyy varmaan tehdä joka uunille oma käyttöohje ja liimata se uunin viereen :D Talon edellinen asukas ei enää muistanut esim keittiön hellan monimutkaista systeemiä ja nuohoojakin oli hänelle sanonut, että "kokeilemalla se selviää." Krhm. Näen jo silmissäni miten savua tulee ulos talon ovista ja ikkunoista. Ensi viikolla hormit tullaan kuvaamaan, sitten tiedämme uunien kunnosta vähän enemmän. Olisi ihanaa päästä vihdoin lämmittämään taloa, joka on ollut kolmisen vuotta kylmillään. No, vähitellen.

Valo helli eilen myös työhuonetta siivotessa. Vielä aurinko jaksaa lämmittääkin hienosti, vaikka ollaan menty jo lokakuun puolenvälin yli. Aikamoista..

Tästä se lähtee

Yksi ihanimmista lapsuusmuistoistani liittyy hetkeen, jolloin istuimme uuden kotimme keittiössä Sauvossa, vanhassa osuuskaupan rakennuksessa. Meillä oli turkoosi, pyöreä keittiönpöytä, jonka ääressä söin äidin puuhellalla paistamaa lenkkimakkaraa ja join maitoa Arabian kahvikupista. Muistan vieläkin niin selvästi sen tuoksun ja toiveikkaan tunnelman. Edessä oli uusi seikkailu. Olin viisivuotias. Itse en kai varsinaisesti siitä seikkailusta niin paljon ymmärtänyt, mutta aistin vanhempien positiivisen fiiliksen.

Tänään istuin uuden kotimme olohuoneessa perheeni kanssa. Olimme siivonneet pari tuntia ja söimme eväitä. Termospullosta kaadettu kahvi tuoksui. Tuntui hyvältä. Ihan kuin ympyrä olisi sulkeutunut. Nyt oma tyttäreni kerää muistoja, vain vähän vanhempana kuin minä silloin joskus.

Tiedän, että olette jo malttamattomina odottaneet jotain kuvia talon sisältä. Olin ensin ajatellut, että raivataan ensin huoneet ihan tyhjiksi, ennen kuin näytän mitään. Mutta en malta enää odottaa :) Näettepä autenttiset lähtökohdat :D Tai ei ihan - kuvissa on jo ehditty siivota vähän. Tässä siis muutamia kuvia sisältä. ei kuitenkaan ihan koko talosta vielä. 

Näkymä miehen ateljeehuoneesta olohuoneeseen. Olen kotijuttuja tehdessäni kuullut lukuisia kertoja, miten yksi vanhan talon viehättävistä piirteistä on erityinen valo. Tästä kuvasta sitä on vaikea nähdä, mutta voin sanoa, että nyt ymmärrän paremmin, mitä ihmiset sillä ovat tarkoittaneet. Liekö syynä käsinpuhalletut ikkunalasit vai mikä, mutta jotain eroa siinä valossa on. 

Seinissä Duro Gammalsvenskan perinnetapetti, jolle emme aio tehdä mitään. Edellinen omistaja on valinnut hyvin. Pinkopahvit vähän kupruilevat, mutta ei se haittaa. 

Tästä tulee taidemaalari-mieheni ateljee/galleriahuone. Toivomme, että tänne voisivat myös asiakkaat tulla tutustumaan hänen taiteeseensa! Aavistelen, että meille saattaa miehen kanssa tulla hieman kinaa tämän huoneen sisustamisesta..

Täälläkin on käytetty kaunista perinnetapettia. Perällä näkyy keittiön "ruokailuosa".

Tässä vielä läpitalon näkymä keittiöstä ateljeehuoneen läpi olohuoneeseen päin. Talossa on kauniit lattiat, joiden lakkapinta on hieman kulunut. Olisin toivonut, että olisin ehtinyt tehdä lattioille jotain jo nyt, mutta taitaa jäädä ensi kesään. Mies on sitä mieltä, että maalinhaju ei ehdi asettua ennen muuttoa, eikä siinä käryssä tietenkään voi oikein asua. Laitetaan paljon mattoja päälle, niin ei kuluneisuutta niin näe. 

Myös keittiön seinät kaipaisivat tuoretta maalipintaa, täällä ei ole tapetoitu. Minkähän värisiksi seinät kannattaisi maalata? Olen kallistumassa valkoiseen, koska kaapeista tulee aika värikkäät ja haluan käyttää iloisen värisiä tekstiilejä. Keittiöstä tulee luultavasti talon eniten "peppimäinen" huone, joten vaaleat puitteet voisivat olla järkevät. Yhdeltä seinältä voisi ehkä ottaa esiin hirsipintaa? Vai ovatko huoneiden väliset seinät hirttä? Jos ne ovatkin lautaa? 

Tämän verran sisäkuvia tänään. Vähitellen saatte sitten nähdä lisää, kunhan siivous etenee. Kuulumisiin!

Kuka minä olen?

Tänne on tilastojen perusteella löytänyt aika moni, tervetuloa! Osa teistä tuntee minut jo ennestään, mutta joukossa on myös niitä, joille olen vieras. Siispä ajattelin, että esittäytyisin hieman perusteellisemmin. Tiedätte sitten, kuka tämä hullu boheemi on.

Heippa, tässä olen siis minä, Laura. Olen kohta puoli vuosisataa (huhhuh!) vanha, mutta silti tuntuu, etten ehkä koskaan tule kunnolla aikuiseksi. Työskennellyt olen monellakin alalla siivoojasta sosiaaliviraston kanslistiin ja vähän kaikkea siltä väliltä, yrittäjä minusta tuli noin 12 vuotta sitten. Toimenkuvani haki omaa muotoaan useamman vuoden, mutta uskon, että se alkaa nyt pikku hiljaa olla siinä kuosissa, kuin toivoisin.

 Tärkein ja ehkä mielekkäinkin työni on olla freelance-toimittaja, teen yhteistyötä muutaman valokuvaajan kanssa kotijuttujen parissa. Olen pitänyt kirjoittamisesta niin kauan, kuin kynä on kädessä pysynyt ja nyt koen olevani etuoikeutettu, kun saan kirjoittaa myös työkseni. Se, että saan tavata erilaisia ihmisiä, kuulla heidän tarinoitaan ja kertoa heidän kodistaan, on minulle iso lahja.

Kirjoittamisen lisäksi käsillä tekeminen on minulle tärkeää. Työhuoneeni pursuaa kierrätysmateriaaleja; kankaita, tapetteja, vanhoja kirjoja, karttoja, pitsejä, nappeja, posliinia..niistä luon koruja ja sisustustuotteita aina kuin vain aika ja voimat antavat myöten. Tuotteita myyn omassa nettipuodissani, sinne pääsette tuolla oikealla olevasta linkistä. Pidän myös kotikutsuja ja osallistun välillä myyjäisiin. Haaveena on uuden kodin ja isompien tilojen myötä myös pitää kutsuja omassakin kodissa, tai ehkä jonkin sortin kotimyymälää? Samalla olisi mahdollisuus päästä tutustumaan perheen muiden jäsenten tuotteisiin. Mieheni on taidemaalari ja tyttäremme myös varsin taiteellinen ja taitava käsistään. Mieheni Johnin kanssa olemme olleet naimisissa nyt 17 vuotta, vanhempia meistä tuli 15 vuotta sitten ihanan tyttäremme syntymän myötä.

Niille, jotka ovat kanssani tekemisissä netin ulkopuolella, haluaisin sanoa tämän: tässä blogissa keskitytään uuden elämänvaiheen tuomiin haasteisiin ja vanhan talon kanssa elämiseen ja sen korjaamiseen. En tule avaamaan täällä kaikkea elämäämme liittyvää. Netti ei ole yksinomaan positiivinen ja turvallinen paikka, joten on käytettävä harkintaa sen suhteen, mitä kertoo ja mitä ei. Tämä blogi on vain osa elämästäni, eikä se tarkoita sitä, että minulle tärkeimmällä sijalla ovat vain aineelliset asiat ja materia. Te, jotka minut tunnette, tiedätte että näin ei ole. Haluan tämän kuitenkin vielä sanoa, ettei asiasta tule virheellisiä luuloja. Jos jokin asia alkaa mietityttää, tulkaa juttelemaan tai laittakaa vaikka sähköpostia. Elämää ON netin ulkopuolellakin ;)

Elämässä on monenlaista mutkaa ja mäkeä meillä kaikilla, näin myös meillä. Itse olen käynyt läpi monenlaisia terveyshaasteita, mutta en anna niiden olla esteenä haaveeni toteuttamisessa. Tästä ei tule terveysblogia, mutta saatan minä sitäkin asiaa välillä sivuta. Jokapäiväisestä elämästähän tässä on kuitenkin kyse :)

Olen iloinen teistä jokaisesta, jotka blogiin itsenne näpyttelette, toivottavasti pysytte kyydissä jatkossakin!

Metsään meni

Heh, nyt te tietenkin ajattelette, että nyt jo?!? Ei hätää, otsikko viittaa ihan vain päivän aktiviteetteihin.

Olen hirveän laiska liikkumaan. Vuoden aikana terveys on kärsinyt ja liikkuminen ei ole edes ollut kivaa. Lisäksi olen semmoinen peruslaiska sohvaperuna, jota nyt ei vaan huvita liikkua..Nyt olen kuitenkin haaveillut, että uudet "huudit" saisivat liikkumaan ihan sen varjolla, että on kiva tutustua uuteen kotiympäristöön. Tänään otettiin jo vähän maistiaisia tästä. Ehdotin nimittäin miehelle, että käydään katsomassa, onko meidän metsässä sieniä. Siis siellä uuden kodin metsässä. Siispä huristelimme autolla paikalle ja suuntasimme metsään, tarkoituksena samalla tutkia rajapyykkien sijaintia.

Taloon kuuluu parisen hehtaaria tonttia, josta väittäisin valtaosan olevan metsää. Se tuntuu oikein mukavalta, varsinkin kun nykyisen kodin ympäriltä on hävinnyt ihania ikimetsiä ja sienimaastoja metsäkonehirviöiden nälkäisiin kitoihin. Nyt meillä on omaa metsää, mihin kenelläkään ei ole asiaa. Toki sitäkin pitää hoitaa - mutta ikinä ei siellä mitään metsäkoneita nähdä, niin kauan kuin minussa henki pihisee! Ehkä naapurista voisi lainata hevosta ja tehdä niinkuin ennen vanhaan tehtiin metsätöitä?? Ai niin - unohdin että pelkään hevosia..No, ehkä siihenkin voisi tulla muutos, nyt kun sopivan kävelyetäisyyden päässä on hevostila? Minusta se on jotenkin tosi hienoa, vaikka en oikein lähempää tuttavuutta pollen kanssa tykkää vielä tehdäkään..

Nykyisen kodin lähellä on pieni puro, jonka olemme nimenneet Keijupuroksi. Ne, jotka minut pitemmältä ajalta tuntevat, tietävät että tämä paikka on myös ollut varsin tärkeässä roolissa eräässä lastenkirjassa, jonka perheenä kirjoitimme joitakin vuosia sitten (Rotterssonin Hipsun ja Tipi-koiran ihmeelliset seikkailut, saatavilla netin kautta edelleen, vink vink :D ) Muuttaessa joudumme hyvästelemään myös tämän rakkaan paikan - mutta tiedättekö mitä? Uudessa kodissa meillä onkin Keijulampi!

Tontin laitamilla on vanhan savusaunan kivijalka, ilmeisesti tämä lampi on tehty aikoinaan siihen lähelle joko saunavesiä varten - tai uima-altaaksi :D Vesi lampeen tulee valumavesinä kallioilta. Ehkä tästä voisi kehitellä uusia tarinoita?

Sienisaalis jäi kyllä varsin vaatimattomaksi, vaikka maasto näytti ihanteelliselta. Muovipussin pohjalla kolisi viisi suppilovahveroa reissun päätteeksi. Ehkä ensi kerralla pitää tehdä pitempi lenkki. Mieli ja silmä nautti silti ja taloakin pääsi tarkastelemaan hieman eri kulmasta.

Kuvassa kett..eikun meidän koira, joka myös tykkäsi uuden metsän tutkimisesta. Juu - kuva ON epäselvä, mutta se nyt oli pakko laittaa tänne, koska kuvasta saa käsityksen metsän ihanan satumaisesta tunnelmasta <3 

Tulossa on kuulemma lämmin viikonloppu. Menkää tekin metsään ;) 

ps. Kirjoittelen tekstiä läppärillä, on siis hieman hankalaa arvioida kuvien valoisuutta sellaiseksi, että ne näyttäisivät hyvältä myös kännykällä. Kertokaa, näyttävätkö kuvat teistä liian tummilta, jos kännykällä seuraatte?  Siinä tapauksessa voin yrittää niitä vähän vaalentaa.

Ne pienet, mutta tärkeät valinnat

Kävimme miehen kanssa eilen rautakaupassa, tarkoituksena valita väri talon ulko-oviin. Olin hakenut oikeaa sävyä Pinterestin kuvista ja löysinkin mieluisen sävyn. Ovi on siis, kuten kuvastakin näkyy, punainen nytkin, mutta sen verran kovia kokenut, että paneelit menevät vaihtoon. Uusi maali on siis tarpeen.

Mietimme hetken kokonaan uuden oven hankkimista, mutta koska a) tykkään oven kaksiosaisesta mallista, b) uudet, mieluisat ovet ovat kalliita ja c) tässähän kuitenkin olisi tarkoitus vanhaa vaalia, päädyimme korjaamiseen.  Malli on ehkä vähän tylsä, mutta kyllä minä siihen varmaan jonkun kivan yksityiskohdan keksin, tai vaikka koristeen? Kranssin?

Nykyisessä kodissamme on sininen ovi, se sopii hyvin punaiseen taloon. Punainen ovi taas sopii keltaiseen taloon oikein hyvin ja kuvastaa hyvin sen tulevia asukkaita. Haluamme olla hieman temperamenttisia, tunteikkaita, lämpimiä, intohimoisia, kotoisia, iloisia, boheemeja ja kutsuvia,  Niinkuin punainen värikin.

Maalikaupassa ei yhtäkkiä ollutkaan niin helppoa erottaa sävyjä toisistaan. Minulle oli tärkeää, että sävy ei ole liian "tomaattinen", vaan hieman siniseen taittava. Myyjä taisi pitää minua hieman, no, vaativana :D Onneksi se oikea sävy löytyi lopulta, sen nimi on muuten "granaattiomena". Yritin etsiä samaa sävyä Pixabayn ilmaisista kuvista, luulisin osuneeni aika oikeaan tämän hauskan majakkakuvan suhteen. Eli, arvoisa lukija, tässä näet ulko-ovemme sävyn :D :D

Sinä, joka itse olet vanhaa taloa korjannut, varmasti naurat tätä lukiessasi. Minuakin kyllä hieman huvittaa - onhan se jotenkin hassua, tehdä nyt näin iso asia oven väristä! Ei se haittaa, hymyillään yhdessä. Oven väri ei ehkä ole se oleellisin asia remonttikohteessa, mutta se on, että ovi on ehjä. Maalaamatonta paneelipintaa puolestaan ei voi jättää semmoisenaan sään armoille, joten pakkohan se ovi on maalata! Joten - onhan tämä siis aika tärkeää kuitenkin, vai mitä?

Byrokratian pyörät pyörivät omaa tahtiaan, joten vielä emme pääse varsinaista siivousta tai remppaa aloittamaan. Siispä oven väristä on aikaakin tehdä iso juttu. Ja kun sitten istumme ämpärin kanssa vuotavaa kattoa "korjaamassa", voimme tyytyväisinä todeta, että onhan meillä sentään ehjä ja kaunis ulko-ovi..

ps. Olethan huomannut, että voit tilata tiedon uudesta blogikirjoituksesta sähköpostiisi oikealla olevan linkin avulla?

Mistä ja miksi?

-Mutta teillähän ON jo talo, melkein uusikin. MIKSI ihmeessä haluatte muuttaa pois?? Tämän kysymyksen olen nyt kuullut muutamia kertoja, esitettynä suoraan tai läheisilleni. Vielä useampi on varmasti asiaa mielessään ihmetellyt. Nostetaan siis kissa pöydälle. Mistä olemme lähdössä ja miksi?

Tässä on nykyinen kotimme. Sen rakentaminen aloitettiin vuosituhannen vaihteen paikkeilla, aluksi neliöitä oli noin 54. Isäni teki valtaosan työstä. Hän sanoi, että "rahaa hän ei voi perinnöksi jättää, mutta hän voi antaa voimiaan ja työpanoksensa". Olen isälle ikuisesti kiitollinen siitä, että hän rakensi minulle oman talon.

2001 kuvioihin astui mies ja yhdessä muutimme avioparina uuteen taloon sen valmistuttua toukokuussa samana vuonna. Ajan kanssa talo alkoi tuntua pieneltä, meille syntyi tytär 2003 ja minä olin alkanut työskennellä kotoa käsin yrittäjänä. Ajatus talon laajentamisesta alkoi pyöriä mielessä ja tuumasta toimeen ryhdyttiin syksyllä 2012. Nyt talomme on kooltaan noin sata neliötä.

Eikö se sitten riittäisi, kysynette? No, kyllähän se oikeastaan riittäisi. Kaikki oleellinen meillä on, paitsi miehellä ei ole kunnollisia työtiloja, ei taidemaalarin ammattia silmällä pitäen, eikä veistoksien ym tekoa varten ulkona. Piharakennus ja työhuone hänelle siis puuttuvat nykyisestä kodista. Oma työhuoneeni on myös aavistuksen ahdas ja levittäydynkin yleensä projektieni kanssa pitkin taloa. Välillä läppäri on vietävä olohuoneeseen, koska työhuoneen kaaos häiritsee luovuutta niin pahasti :D Tämä lienee ainakin osittain järjestelykysymys, mutta toisaalta kierrätysmateriaaleja käyttävänä tavaraa tulee pakostakin paljon ja jos ei ole omaa paikkaa kaikelle, lopputuloksena on kaaos.

Lisättäköön tähän, että olen syntymästäni saakka asunut vanhoissa taloissa. Uskon, että olen jo äidinmaidossa saanut kaipauksen näihin "rotiskoihin", joilla on oma tarinansa. Myönnän nöyrästi, että saatan olla turhan naiivi ja optimistinen ja joudun todennäköisesti syömään sanani vielä moneen kertaan, kun tulevasta kodista alkavat paikat hajoilla, kuten usein vanhoissa taloissa käy. Ehkä tulen vielä monet kerrat itkemään kaipauksella tätä pikku kotiamme, jossa kaikki oli uutta ja toimivaa. Joskus elämässä vaan tulee vaiheeseen, jossa muutoksen tarve ylittää pelon siitä, mitä voisi tapahtua. Isoja ratkaisuja ei tietenkään tehdä hetken mielijohteesta, järkeä vailla. Onhan kyseessä koko perheen onni ja elämä. Mutta siitä huolimatta päätös on nyt tehty, "arpa on heitetty" ja tällä mennään. Välillä mieleen hiipii epäilys jo nyt - mitä menin tekemään? Mitä jos...Ja kuitenkin taas  hetken päästä tunnen kihelmöivää iloa ja jännitystä, mitä en ole tuntenut pitkään aikaan. Vai olenko tällaista uudistumisen ja uuden, rohkean seikkailun jännitystä kokenut koskaan aikaisemmin? Olenko kasvanut ikään, jolloin muutoksen tarve on voimakas ja saa minutkin, muutoksia aiemmin vihanneen ihmisen, hyppäämään tuntemattomaan?

Sitten kun uusi kotimme on alkuremppojen jälkeen valmis vastaanottamaan uudet asukkaansa, on aika hyvästellä nykyinen "pikkuinen" kotimme, joka on ollut meille hyvä. Se tulee olemaan varmasti itkun paikka, mutta niinhän jäähyväiset aina ovat. Silloinkin kun edessä on jännittävä ja toivottu matka.

Muutoksen tarpeen psykologisia puolia voisi käsitellä tässä loputtomiin, mutta lupasin, etten kirjoita enää pitkiä romaaneja. Eihän niitä kukaan jaksaisi lukea :D Niinpä tästäkin isosta asiasta tällä kertaa näin(kin) lyhyesti, ehkä joskus myöhemmin lisää. Esimerkiksi sitten, kun istun uuden kaaoksen keskellä, uudessa työhuoneessa, joka on kyllä muutaman kerran nykyistä isompi..

Suurien muutosten edessä

Istun läppärini edessä ja tuijotan uuden blogin etusivukuvaa. Kuvittelin, että tämän tekstin kirjoittaminen olisi tosi helppoa. Mutta kuinkas kävikään - eihän tämä olekaan helppoa! Kyseessä on niin suuri asia, etten yhtäkkiä tiedä, miten sitä pitäisi lähestyä. Mutta koska juuri sinä olet nähnyt vaivaa tullaksesi tänne, enhän minä nyt voi jättää kirjoittamattakaan, vai mitä?

Miksi me ylipäätään nyt olemme tällaisen blogin ensimmäistä tekstiä kirjoittamassa/lukemassa? Ja kenen talon kuva tuossa ylhäällä on? Annahan kun kerron vähän, miten kaikki alkoi. Tätä ei oikein voi kertoa lyhyesti, joten toivottavasti jaksat lukea tämän jännityskertomuksen.

Jossain vaiheessa kevättalvea, olisikohan ollut helmikuussa, makasin sohvalla flunssaisena ja eksyin vahingossa Etuoven sivuille. Olin juuri tullut kotiin juttukeikalta, jolloin olimme jälleen kerran kuulleet tarinan pelastetusta vanhasta talosta, joka nyt oli mitä ihanin, värikylläisin ja inspiroivin koti. Talossa oli mansardikatto, joihin minä olen jostain syystä ollut jo pidemmän aikaa kovasti heikkona. Päässä oli pitkään pyörinyt haave vanhasta talosta, vaikka meillä jo ihana koti onkin. Se ei vain ole vanha..Sillä tulee aina olemaan sydämessäni erityinen paikka - mutta huomasin kasvaneeni ihmisenä tilanteeseen, jossa kaipasin muutosta. Uutta alkua. Uutta haastetta. Ja vanhaa taloa.

Ja sitten näin sen keltaisen, mansardikattoisen talon siellä Etuoven sivulla. Olihan näitä "ihastuksia" ollut ennenkin, olimme vuosien varrella käyneet katsomassa useitakin vanhoja taloja yhdessä mieheni kanssa. Pisimmillään pääsimme tarjouksen tekoon asti, kunnes minulla meni pupu pöksyyn ja itkuisen yön jälkeen vedimme tarjouksen takaisin - koska en vain pystynyt muuttamaan nykyisestä kodista pois. Niinpä en nyt ajatellut tästäkään seuraavan mitään sen kummoisempaa, mutta saattoihan tuota käydä katsomassa..

Kävimme hiippailemassa talon pihassa, talo oli ollut tyhjillään jo muutaman vuoden. Ajoimme ohi, lukuisiakin kertoja. Uskaltauduimme katsomaan, yhtäaikaa kuntotarkastuksen kanssa, jossa pyörimme pitkin taloa neljä tuntia. Jälkeenpäin itkin autossa, että työtä on liikaa ja toinen katsoja oli niin määrätietoinen, ettei meillä olisi mitään mahdollisuutta. Päätin haudata haaveeni, olisihan se järkevääkin.

Mutta talopa ei suostunut unohtumaan. Se palasi mieleeni ja sai minut huokailemaan. Se sai minut tarkistamaan lähes päivittäin Etuoven sivulta, olisiko talo vielä tallessa. Se sai minut varovaisesti ilmoittelemaan oman talon olevan myynnissä - ihan vain Facebookin ryhmissä. Olin rohkeampi kuin milloinkaan ennen. Kunnes - eräänä päivänä - talo oli kadonnut sivustolta. Tunsin maailmani musertuvan. Näinkö tämä nyt sitten päättyisi? Menin seuraavan päivän juttukeikalle itkusta turvonnein silmin. Onneksi silloin ei ollut vuorossa vanha talo, sitä en olisi kestänyt..

Koska asia jäi vaivaamaan, laitoin vielä viestiä kiinteistövälittäjälle, jolta selvisi, että talo olikin siirtynyt eri paikkaan myyntiin. Huokaisin helpotuksesta - kunnes tajusin, että saadakseni talon joutuisinkin kilpailemaan muita vastaan  - huutokaupassa..Seurasi uutta epätoivoa, eikä meillä olisi rahaakaan. Pari pankkia oli norpannut lainahakemukseni, olihan nykyisessä kodissakin vielä velkaa.

Kävimme huutokaupan järjestämässä näytössä, minä lähinnä mulkoilemassa kaikkia ihmisiä, jotka kulkivat pitkin "meidän" taloamme. Heitä oli aivan liikaa ja he puhuivat aivan liian innostuneesti "huvikummusta, jossa on paljon potentiaalia". Ei tästä tulisi mitään.

Päivää ennen huutokaupan päättymistä ilmoitti oma, ihana pankkini, että saisin lisälainaa tiettyyn summaan asti. Minulla oli yhtäkkiä käsissäni resursseja, joilla pääsisin osallistumaan huutoon. Taustat huomioiden en kuitenkaan ollut kovin luottavainen, kilpailijoita oli liikaa. Päätimme kuitenkin, että osallistuisin niin pitkälle, kuin se olisi meille mahdollista. Eipä tarvitsisi sitten katua.

Hinta pysytteli pitkään matalalla ja alkoi nousta vasta viimeisen tunnin aikana. Kellon lyötyä 13 kaupanteko jatkui kolmen minuutin säännöllä. Siinä vaiheessa meitä oli enää kaksi, jotka kilpailimme. Vastassa ollut - kuka mahdoit olla - pelasi sekuntipeliä, antaen oman korotuksensa kaksi sekuntia ennen kolmen minuutin täyttymistä, jolloin minun oli annettava omani sillä sekunnilla, jotta en olisi hävinnyt. Kahden kerran jälkeen ajattelin, että en kyllä jaksa tätä kauan, sen verran oli syke katossa. Kolmannella kerralla odotin jälleen sormi "liipasimella" vastapuolen korotusta - kun huutokauppaohjelma yhtäkkiä ilmoitti, että kauppa on suljettu - ja meidän tarjouksemme jäi korkeimmaksi!

Istuin pitkän tovin vain tuijottaen ruutua. Miten huutaminen jo loppui? Olin ajatellut vielä jonkin aikaa pysyä mukana (jos hermot olisivat kestäneet), mutta yhtäkkiä olinkin voittanut. Hups..Tilanne oli riemastuttava, pelottava ja äärimmäisen hämmentävä.

No, tuosta päivästä on huomenna kulunut kuukausi. Menemättä yksityiskohtiin on tässä kaupantekomuodossa ollut omat kommervenkkinsä, jonka takia olemme odottaneet tarjouksen hyväksymistä ja valitusajan päättymistä, joten kauppa astuu täysin voimaan vasta huomenna. Uskallan kuitenkin kirjoittaa tämän jo nyt, tuskin mikään enää kaataa kaupan lopullista vahvistumista. Meillä on ollut kuukausi aikaa ihmetellä tapahtunutta ja totutella ajatukseen, että keltaisesta mansardikattoisesta talosta tulee meidän uusi kotimme. Ei sitä tajua oikein vieläkään..

Mistä tulen sitten tässä blogissa kirjoittamaan? Ensinnäkin lupaan, että yksikään sepustus ei tämän jälkeen tule olemaan näin pitkä :D Pääsette mukaan tähän suureen seikkailuun, mikä meillä on edessämme. Jos etsit blogia, joka on pelkkää roosaa höttöä ja täyttyneitä haaveita, olet tullut väärään osoitteeseen. Tänne nimittäin tullaan kirjoittamaan asioista niiden oikeilla nimillä - niistä kamalistakin. Vanha talo nimittäin saattaa tarjoilla yllätyksiä, jotka eivät aina ole positiivisia. Ehkä tästä tulee täydellinen katastrofi, konkurssi ja kaikkea muutakin kamalaa? Tai entä jos ei tulekaan? Jos tuleekin kivaa, jännää ja uutta? Tulen kertomaan, miltä tuntuu luopua tutusta ja turvallisesta ja hypätä tuntemattomaan. 90-vuotiaan talon remontoinnista minimaalisin varoin, hitaasti ja vähän kerrallaan. Voimavarojen - tai niiden puuttumisen kanssa taistelemisesta. Työstä. Elämästä kaikkineen. Ja kuviakin saatte nähdä, vähän kerrallaan.

En lupaa kirjoittaa joka päivä, koska tässä on, kuten ymmärrätte, nyt vähän muutakin tekemistä. Mutta aika usein kuitenkin. Toivottavasti haluatte hypätä mukaamme tälle matkalle - ilman lukijoita ei blogin kirjoittaminen nimittäin ole niiin kivaa..